Vainoaminen kriminalisoitiin Suomessa kaksi vuotta sitten, minkä jälkeen toistuva uhkailu, seuraaminen, tarkkailu tai muu vainoaminen on ollut rangaistavaa.
Tutkintapyynnöistä sekä lainvoimaisista tuomioista valtaosa liittyy eron jälkeisen vainon tilanteisiin. Poliisille tehdään vuosittain keskimäärin yli 600 tutkintapyyntöä.
Vuonna 2014 poliisille tehtiin vainoamisesta tutkintapyyntöjä 687 kappaletta ja vuonna 2015 lokakuun loppuun mennessä 591.
– Ilmoitusten määrä kertoo siitä, että laki on otettu hyvin vastaan ja sille on ollut selkeä tarve. Lain seuraamuskäytännöt ja uhrille myönnettävät korvaukset hakevat vielä muotoaan ja tuomioita on annettu kohtuullisen vähän. Annetuista rangaistuksista suurin osa on ollut sakkoja tai ehdollista vankeutta, sanoo Oulun ensi- ja turvakoti ry:n hanketyöntekijä, psykoterapeutti Riitta Hannus.
Hän työskentelee valtakunnallisessa Varjo-hankkeessa, jossa kehitetään vainon tunnistamiseen ja vainottujen auttamiseen uusia keinoja.
Valtaosa rikosilmoituksista liittyy parisuhteen päättymisen jälkeisiin tilanteisiin, jolloin vainon osapuolina on uhrin ja tekijän lisäksi myös lapsia.
– Laki on selkeä alkusysäys, mutta vaaditaan myös jatkotoimenpiteitä. Nyt pitäisi keskustella siitä, kuinka myös vainoajat saataisiin avun piiriin ja näin katkaista vaino ja ennaltaehkäistä sitä. Myös uhrin ja lasten kuntouttamiskäytännöt vaativat edelleen kehittämistä sekä ammattilaisten kouluttamista. Kuntoutuminen ja toimintakyvyn, kuten esimerkiksi turvallisuuden ylläpito, vaatii laajaa ja riittävän pitkää, moniammatillista yhteistyötä, Hannus sanoo.
Vaino loppuu vain harvoin itsestään
Eron jälkeinen vaino myös tunnistetaan aiempaa paremmin. Viranomaiset saattavat kuitenkin tulkita sitä edelleen huoltoriidaksi tai vieraannuttamiseksi.
Lapin yliopiston tutkija-opettaja Anna Nikupeteri sanoo, että vainon nimeäminen huoltajuusriidaksi ei kuvasta vuosia jatkunutta, systemaattista ja pelkoa herättävää yhteydenpitoa entiseen puolisoon ja lapsiin.
– Vaino ilmenee pakottavana kontrollointina ja systemaattisena uhrin yksityisen ja julkisen elämän terrorisointina. Teot muodostavat mielivaltaisen verkon. Ne voivat kohdistua varsinaisen kohteen lisäksi lapsiin, sukulaisiin, ystäviin ja viranomaisiin. Vainoaja voi käyttää naisen läheisiä vallan ja hallinnan välineenä, jotta saisi halutunlaisen otteen varsinaiseen kohteeseensa, Nikupeteri kertoo.
Hänen tutkimuksensa sisältää 20 naisen haastattelun vainosta sekä 13 lapselta erilaisin menetelmin kerättyä tietoa vanhempien eron jälkeisestä vainosta.
Nikupeteri korostaa, että avun saamisen kannalta on tärkeää, että vaino mielletään suunnitelmalliseksi ja pitkäkestoiseksi väkivallaksi, joka muodostuu usein monista yksittäisistä teoista. Näiden näkeminen ja yhdistäminen on olennaista.
Jos huomio kiinnitetään yksittäisiin tekoihin tai tilanteisiin, kuten miehen puhelinsoittoihin naisen työnantajalle tai naisen kirjastokortilla lainattuihin palauttamattomiin kirjoihin, aineisto osoittaa, etteivät ammattilaiset nimeä aina tekoja vainoon kuuluvaksi.
Hannus ja Nikupeteri muistuttavat, että vaino on väkivaltaa ja ihmisoikeusloukkaus ja se loppuu vain harvoin itsestään.
VARJO-hanke julkaisi keskiviikkona opaskirjan vainon uhrin suojautumisen tueksi. Opas on ladattavissa ilmaiseksi hankkeen www-sivuilla.