Ruotsin valtiopäivävaaleissa ensi sunnuntaina saattaa käydä niin, että selkeimmäksi voittajaksi nousee puolue, jonka kanssa mikään muu ryhmittymä ei suostu yhteistyöhön.
Ääriliikkeiden tavoitteita ja toimintatapoja ei pidä hyväksyä. Silti on syytä pohtia, johtaako ennalta julistettu eristäminen niiden voiman hiipumiseen vai kasvuun. Tällä hetkellä jälkimmäinen näyttää todennäköiseltä.
Yhtä väärin kuin kiistää Ruotsidemokraattien yhteydet ääriaineksiin olisi leimata natseiksi kaikki puoluetta äänestävät. Miten tulevaisuudessa? Onko kohtuullista eristää hallitusvallan ulkopuolelle viidennes äänestäjistä? Entä neljännes tai kolmannes?
Pidän selvänä, että ihmisoikeuksien loukkaamattomuus, kansainvälisten sitoumusten kunnioittaminen ja oikeusvaltion puolustaminen kuuluvat kaikissa pohjoismaissa hallitusohjelmaan myös vastaisuudessa. Poliittinen liike, joka ei näitä periaatteita allekirjoita, eristää itse itsensä.
Suomessa on kuljettu osallistamisen tietä. Vielä 1960-luvun alkuvuosina kommunistien sateenvarjo SKDL, silloin suurin eduskuntapuolue, oli lukittu oppositioon, kunnes presidentti Urho Kekkosen myötävaikutuksella siitä tehtiin hallituskelpoinen vuonna 1966. UKK:n vaikuttimista voidaan olla monta mieltä, mutta keskeinen seuraus oli, että näin Suomen kommunisteilta vedettiin myrkkyhampaat. Vastaantulohalukkuus ja yhteistyö muiden kanssa vauhditti puolueen jakautumista isänmaalliseen enemmistöön ja stalinistiseen vähemmistöön. Se myös kutisti liikkeen kannatuksen. 1990-luvun alussa SKP lopetti toimintansa ja ajatui konkurssiin.
Vennamoiden johtama populistinen SMP vedettiin 1980-luvulla hallitusvastuuseen. Myös sen tarina päättyi kannatuksen romahdukseen ja konkurssiin. SMP:n perintöä jatkanut Perussuomalaiset kelpuutettiin 2015 Juha Sipilän hallitukseen nähtävissä olevin seurauksin.
Olen itse toiminut puolueessa, joka sen suurista vaalivoitoista (1970 ja 1979) huolimatta torjuttiin hallituskelvottomana parin vuosikymmenen ajan. Muistan aikansa johtavan keskustapoliitikon Johannes Virolaisen ilkkuvan kysymyksen: ”Mitäs te aiotte vaalivoitollanne tehdä?” Vaikka Kokoomus ei edustanut ääriajattelua, leimakirvestä heiluteltiin rennolla ranteella sekä ulko- että sisäpolitiikassa. Oma mielenkiintonsa on silläkin, että Kokoomuksen korpivaellus päättyi 1987, runsaat neljä vuotta ennen Neuvostoliiton luhistumista.
Päinvastoin kuin laitavasemmiston ja populistipuolueiden, Kokoomuksen kannatus on välttynyt pahalta romahdukselta siitä huolimatta, että puolue on viimeksi kuluneista 31 vuodesta kantanut hallitusvastuuta 27 vuoden ajan. Yksi syy tähän lienee, että hallitusasema ei merkinnyt täyskäännöstä puolueen suureen linjaan. Myös monipuoluehallituksissa vaadittava kompromissivalmius on Kokoomuksen kannattajien keskuudessa ymmärretty ja siedetty kohtalaisen hyvin.
Arvostettu politiikan emeritustoimittaja Unto Hämäläinen totesi 1.9.2018 kolumnissaan Ylen verkkosivulla päähallituspuolueiden viime vuosikymmeninä lähes aina hävinneen eduskuntavaaleissa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta niin on käynyt.
Yhtä säännönmukaista kuin hallitusvastuun aiheuttama eroosio näyttää olevan sitä kantavien puolueiden kannatukselle, on opposition suosion vahvistuminen. Mielipidetutkimusten mukaan SDP ja Vihreät ovat parhaillaan etenemässä kohti vaalivoittoa, vaikkakin niiden vauhtikestävyyttä seitsemän kuukauden päässä oleviin vaaleihin asti myös epäillään. Suurimmat uhat vaalimenestykselle taitavat olla puolueiden sisällä.
Konsensuksen vuosina oli tapana harmitella, että puolueita on vaikea erottaa toisistaan. Menossa olevalla vuosikymmenellä poliittiset liikkeet ovat ainakin puheen tasolla etääntyneet toisistaan. Se tekee enemmistöhallitusten ohjelmasta sopimisesta ja hallitusyhteistyöstä entistä vaikeampaa. Tässäkään valossa ei tunnu järkevältä jo vaaleja edeltävänä vuonna naulata kiinni kantoja siitä keiden kanssa ei ainakaan lähdetä hallitukseen.
