Yhteiskuntatieteiden tohtori Jouni Tilli on käynyt lävitse luterilaisten pappien jatkosodan aikana puhumaa ja kirjoittamaa. Hän ei ole pyrkinyt moralisoimaan, silti sitaateista osa on näin jälkiviisauden näkökulmasta karmaisevaa luettavaa.
Hämmästyttävää on tässä kuitenkin, että huolimatta sensuurista myös toisenlaista saarnan sävyä oli kuultavissa. Kaikki papit eivät suinkaan julistaneet pyhää sotaa ja ristiretkeä, heidän sanomansa oli enemmän isänmaanrakkauden kuin ryssävihan kyllästämää.
Jatkosodan henkiset porrasaskelmat lähtivät talvisodan katkeruudesta ja Saksan lupauksesta antaa Suomelle mahdollisuus menetetyn takaisinsaamiseksi korkojen kera.
Kun Suomi Saksan rinnalla oli aloittanut hyökkäyksen itään, marsalkka C. G. E. Mannerheim antoi kesäkuun lopussa kuuluisan päiväkäskynsä, joka vaikutti suuresti papistomme retoriikkaan. Heinäkuun ns. miekantuppipäiväkäsky löi lisää löylyä: ”Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata.”
Papit – kuten muutkin hurmoksessa olleet mielipidevaikuttajat – ryhtyivät viljelemään sananrieskaa, joka oli peräisin Aadolf Hitlerin leipomosta. Hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan tämä nimesi kolmannen ristiretken sankarin, kuningas Fredrik Barbarossan (1122-1190) mukaan. Sanavarasto koostui pyhästä sodasta, ristiretkestä ja valitusta kansasta.
Mutta kun jatkosodassa ryhdyttiin näkemään yhtäläisyyksiä jopa Kustaa II Aadolfin katolilaisia kohtaan suorittamaan 30-vuotisen sodan teurastusmatkaan Keski-Eurooppaan, oltiin jo hyvän maun tuolla puolen. Ja vielä pitemmälle edettiin, kun pastori Niilo Kinos saarnasi:
”Suomalaiset olivat historiansa aikana oppineet, että kaikki suuri, jonka he olivat kansana saavuttaneet, oli täytynyt lunastaa kärsimysten ja veren hinnalla…. oli mahdollista iloita, koska jatkosodan myötä oli paljastunut, etteivät uhrit olleet turhia. Poikiemme verestä versoaa uusi huomen Karjalalle ja koko Suur-Suomelle.”
Tänään – kiihkouskonnollisuuden uuden heräämisen aikakautena – näitä saarnoja ja kirjoituksia kerratessa ei ole ihme, jos mieleen tulevat ääri-islamistien julistukset ja taivaslupaukset. Kuten jatkosodassa, myös tämän päivän marttyyrikuoleman kohdanneille luvataan taivaspaikka.
Uhosta kohti pettymystä
Monille jatkosota ei ollut lainkaan pyhää sotaa. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Lahtinen mutisi, kun vanha raja ylitettiin: ”Ja tähän loppui sitten meitin oikeutemme. Meinaan tästä lähtien ollaan rosvoretkellä”. Jouni Tilli toteaakin, että yli 300 sotilasta kieltäytyi ylittämästä vanhaa rajaa.
Olavi Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa esittämä Mannerheimin päiväkäskyjen halveksunta oli opportunistista jälkiviisautta, sillä sodan alkuvuosina hän oli innolla propagoimassa Suur-Suomen puolesta. Linna ja Paavolainen eivät esittäneet kritiikkiä sodan aikana, vaan muovasivat myöhempään aikaan hyvin soveltuvat tekstinsä vasta häviön jälkeen.
Saksan puheiden mukaan hyökkäyksen Neuvostoliittoon tuli kestää kahdesta kolmeen viikkoon. Samaa neuvostodiktaattori Josif Stalin arvioi ennen talvisotaa hyökkäyksestä Suomeen. Kun vuoden 1943 alussa oli selvää, että natsidiktaattori Adolf Hitlerin hyökkäys oli pysäytetty, alkoi suomalaisten viha ja uho laimentua.
Vaikka sotaa ei oltu vielä hävitty, mutta yleisesti uskottiin sotaonnen kääntymiseen, myös julistusten aggressiivisuus sai aiempaa lievempiä muotoja.
Henkinen muutos oli hidas prosessi, mutta Jouni Tilli onnistuu kuvaamaan sen tavalla, joka järkyttää. Banaali ryssäviha alkaa lieventyä, pyhän sodan voitonparaati hiipuu, ja tilalle tule merkillinen itsesyytösten sävyttämä uusi olotila. Ei se ole katumusta, eikä anteeksi pyyntöä, vaan kuin eräänlaista kaameaa krapulaa. Tunnelmassa on paljon epätoivoa, häviön aavistelua ja toki vihaa niitä kohtaan, jotka uskalsivat epäillä jatkosodan perusteita ja vaatia rauhantekoa.
Niin ristiretkijulistukset alun voitonriemusta muuntuivat epätietoisuudeksi. Hyökkäyksen pysähdyttyä asemasodaksi papisto alkoi huolestua nuorten naisten moraalin romahtamisesta, sotilaiden itsemurhat ja alkoholinkäytön haitat kasvoivat. Kun usko voittoon tämän rinnalla hävisi, tilalle tuli moralismi. Alkoi syyttely: kansan oli palattava tottelemaan Jumalan tahtoa, tunnustettava syntinsä, muuten edessä oli rangaistus.
Voitonsaarnasta tulikin jeremiadi, valitusvirsipuhe. Sota kun ei sujunut toivotulla tavalla, vihollinen pääsi vähemmällä, ja esille otettiin itsensä syyttely. Vaadittiin parannusta ja esimerkiksi Tampereen piispa Aleksi Lehtonen käänsi ristiretkemme kansaamme kohtaan. Meistä tuli itsemme sisäisiä vihollisia.
Jouni Tillin kuvaus jatkosodan alkujuhlasta ja muuntumisesta hirvittäväksi krapulaksi tuo nähtäville uudenlaisen jatkosodan. Aikaa siitä on kulunut jo niin kauan, että kirjan kertoma tyynessä toteavuudessaan herättää tänään ihmetystä – ei niinkään enää suuttumusta. Sen ajan saarnaajat ovat pitkälti jo poissa.
Sotiemme julistuksia ken haluaa penkoa, siihen on tarjolla kaksi muutakin oivallista teosta: Sari Näreen ja Jenni Kirveksen Lumottu maa (Johnny Kniga 2014) sekä Ilkka Huhdan Papit sisällissodassa 1918 (Kirjapaja 2014).
Jouni Tilli: Suomen pyhä sota. Papit jatkosodan julistajina. Atena 2014.
Kirjoittanut: MARKKU JOKIPII