Teollisuuden Keskusliiton sekä liiton seuraajan entinen toimitusjohtaja Johannes Koroma lupasi laatia eläkkeelle jäätyään TKL:n historian. Hän sai Etelärannasta työkammion, ja niin alkoi talossa monivuotinen odotus: milloin Johanneksen evankeliumi valmistuisi.
Teollisuuden Keskusliiton synty ajoittuu Suomen 1970-luvun vaarallisiin vuosiin. Yksityisen yritystoiminnan kannattavuudesta oli tehty synti.
Suomen sotienjälkeinen valtiojohtoisuus näkyi muun muassa monopolien ylivaltana ja maahantuonnin säännöstelynä. Unelma sosialistisesta Suomesta eli voimakkaana, ja roistonrooli mieluusti luovutettiin teollisuudelle ja työnantajille. Näissä karikoissa elinkeinoelämä luovi.
Suomalaisen yhteiskunnan huomattava osa kannatti kuitenkin yksityisomaisuuden kunnioittamista ja markkinataloutta. Silti läntisen talousjärjestelmän kriittinen vertaaminen sosialistiseen – kommunistisesta puhumattakaan – oli liki tuomittavaa.
Nykyinen Suomen Pankin pääjohtaja, silloinen kansanedustaja Erkki Liikanen (sd.) teki eduskunta-aloitteen, jossa vaadittiin Neuvostoliittoa koskevan kritiikin kriminalisoimista.
Liikasen viiteryhmä oli SDP:n vasen laita, johon kuuluivat Eurooppa-yhteyksiä vastustaneet edistykselliset, kuten Erkki Tuomioja, Ulf Sundqvist, Paavo Lipponen ja Tarja Halonen. Tuolloin moni halusi itseään nimitettävän hämäävästi ”yleisdemokraatiksi”. Sanat sosialisti tai stalinisti oli peiteltävä markkinointikelpoisempaan muotoon.
Historiikki vetää lukijan vakavaksi, väliin noloksi
Teollisuuden etujen turvaamisen historiikki on kertomus mutkikkaalla polulla etenemisestä, jossa keskusjärjestön mahtavan itsetunnon omaavien mahtihahmojen harkintakyky lipsut. Koroma ei paljon itse virnuile, mutta hänen kertomiaan lukija voi uskalluksensa mukaan naurahdella.
Esimerkiksi luvussa ”Ydinvoimaa ajetaan insinööriviestinnällä” Koroma kuvailee vuorineuvosten yrityksiä tehdä ydinvoimalahankkeesta lähes ihmisläheinen (vrt. myöhempi termi ”tuulipuisto” tai muut häivesanat).
Luotiin Perusvoima-projekti, mainontaan pantiin miljoonia, Energia-lehteen samoin, mutta sepä ei Etelärannan insinöörejä miellyttänyt.
Keksittiin tehdä kaiken pelastamiseksi kirja, ja tekoon saatiin muun muassa jopa moneen valmis Ralf Friberg (sd.) muiden tekstinikkareiden rinnalla. Kirja julkistettiin 1984, ja se oli täydellinen pannukakku. Vain Kauppalehti esitteli sen, mutta tuokin juttu oli luokiteltavissa iskuksi vyön alle.
Oma merkillisyytensä liittyy Etelärannan sulttaaneihin, heidän pyrkimyksiinsä ja onnistumisiinsa solmia luottamuksellisia puoluepoliittisia suhteita vasemmalta oikealla.
Etelärannan työmarkkinamies Kauko Parkkisen todistuksen mukaan Koneen pääomistaja Pekka Herlin toisteli vaatimusta luoda hyvät suhteet demareihin. Yritys oli vuoroin huono ja vuoroin kehno. Mutta ne porvarilliset puolueet, jotka kuitenkin ovat enemmistöasemassa? Niiden suhteen etelärantalaisilla tuntui olevan yhtä suuria vaikeuksia. Luottamuksen voittamisen tie oli kivinen 1980-luvun loppuvuosina.
Demarit tuntuivat pyörittävän vikisevää kokoomusta. Harri Holkerin (kok.) hallituksen talouspolitiikkaa veti valtiovarainministeri Erkki Liikanen, kunnes lähti Brysseliin. Varallisuusvero puolitettiin ja poistettiin vasta presidentti Tarja Halosen aikana, joka hetimiten kommentoi katuvaisesti tapahtunutta: ”Kyllä minä sitä vähän ihmettelin”. Näytti se Hakaniemenkin väki välillä torkahtelevan.
Etujen ajaminen on ennakointia
Koroman kertoma on kuin suomalaisen lobbaustoimen varoittava oppikirja. Kirjoittaja korostaa tilannetietoisuuden, ennakoinnin ja tietojen paikkansa pitävyyden merkitystä. Omat tavoitteet on saavutettava, mutta onnistumisella on kovat ehdot. Keskustelukumppani on saatava kuuntelemaan ja hyväksymään perustelut. Joskus TKL onnistui, joskus harkintakyky petti.
Kirjassa kuvaillaan asiallisen toteavasti, miten teollisuus yritti vaikuttaa tukemalla poliittisia puolueita ”tasapuolisesti”. Kun tehtyä jouduttiin selvittämään julkisuudessa, kokonaiskuva jäi epäselväksi.
Rahaa virtasi monelta taholta monelle taholle. Tositteita tuhottiin ja tapahtumia unohdettiin. Jälkiselityksiä oli monenlaisia, yksi merkillisimmistä: ”Ehdokkaat eivät itse aina tainneet edes tietää, mistä kaikkialta tukea tuli. Avustukselle ei koskaan asetettu mitään ehtoja, eikä avustuksen oletettu vaikuttavan saajansa toimiin”. (Timo Laatunen, TKL:n toimitusjohtaja 1976-1978).
Oma tarinansa oli historiankäänne, jossa TKL:n johtopäätökset olivat samaan aikaan sekä ymmärrettäviä että käsittämättömiä. Idänkaupan uskottiin ja toivottiin jatkuvan yhtä edullisensa kuin Urho Kekkosen aikana ja sen jälkeenkin.
Ahti Karjalaisesta uumoiltiin toista Kekkosta, koska Etelärannassa uskottiin hänen turvaavan Neuvostoliiton kanssa edullisen kaupankäynnin. Suurimmassa uskossa ja toivossa olivat idänkauppaa käyneiden yritysten omien etujensa valvojat.
Vähänkin lehtiä lukenut – vaikkei omistanutkaan idänkauppayrityksiä – tajusi kuitenkin, että Ahti Karjalainen oli henkisesti ja fyysisesti tuhoutunut jo ennen Kekkosta, vaikka oli tätä 23 vuotta nuorempi.
Kannattipa TKL Ahti Karjalaista presidentiksi vielä silloinkin, kun hän oli jo hävinnyt keskustapuolueen virallisen ehdokkuuden. Ylivoimaisesti presidentinvaalit voittanut Mauno Koivisto saattoi tämän muistaa jatkossa.
Ennakointi ei ole ollut Suomen avainhenkilöiden kykyvalikoiman paras taitolaji. Liian usein ratkaisujen taustalta on löytynyt pinttyneitä unelmia. Päinvastoin kuin shakissa tulisi tehdä, kohtalon oikkuja ei etukäteen tuumailtu, eikä selviä merkkejä haluttu havaita.
Johannes Koroma: Suomalaista hyvinvointia rakentamassa. Teollisuuden Keskusliiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.