Suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena on vuosikymmeniä pidetty vahvaa konsensusta. Vaikeissa paikoissa olemme löytäneet yhteisen suunnan. Eri eturyhmät ovat kyenneet yhteen sovittamaan toistensa kanssa hyvinkin vastakkaisia intressejä ja tinkimään tavoitteistaan kansankunnan edun nimissä.
Viime vuodet ovat saaneet pohtimaan onko tästä ratkaisuhakuisesta ja -kykyisestä konsensus-Suomesta enää mitään jäljellä. Hallitus on osoittanut tuoreissa ratkaisuissaan omaa valmiuttaan sen rakentamiseen, mutta yksi osapuolista – elinkeinoelämä ja yrittäjät – näyttää vaativan itselleen kaiken. Sen edustajat ovat huutaneet itselleen niin vapautusta eläkejärjestelmän kustannuksista ja veroista, maksimaalisia suoria ja välillisiä tukiaisia, sekä mahdollisuutta polkea palkansaajien ostovoimaa tinkimättä samalla piiruakaan omista tuotto-odotuksistaan.
Palkansaajaliike ja maan hallitus ovat vuorotellen joutuneet maanittelemaan työnantajia toimimaan suomalaisen yhteiskunnan ja elinkeinoelämän yhteisen hyvän eteen.
Hallitus on tarjonnut lautasella yritystoiminnan tukemiseksi yhteisöveron roiman kevennyksen. Vastapalveluksena työnantajat ovat siirtäneet henkilöstöään kylmästi kilometritehtaalle.
Palkansaajat ovat taas osoittaneet olevansa valmiita nimellisiin, käytännössä ostovoimaa heikentävään keskitettyyn palkkaratkaisuun. Näin, vaikka taloutemme koko kuva ei ole lainkaan yhtenevän synkkä. Monilla aloilla, esimerkiksi finanssisektorilla, palkanmaksuvaraa yritysten hyvistä tuloksista kyllä riittäisi. Tämä vastaantulo ei ole tahtonut työnantajille millään kelvata.
Työnantajat ovat toimineet näin käytännössä oman etunsa vastaisesti. Kaikki osapuolet ymmärtävät, että suomalainen työelämä on historiallisen rakennemuutoksen myrskyn silmässä. Se ravistelee niin yrityksiä, palkansaajia kuin koko yhteiskuntaa. Kun nyt kaivattaisiin vakaata toimintaympäristöä, josta suunnata kohta uusia menestyspolkuja, toimintalinjaksi on valittu monesti myrskyn vauhdittaminen ja järjestelmän horjuttaminen.
Työelämän rakennemuutos, perinteisen teollisuustyön tyrehtyminen ja uusien terveiden alojen tukeminen tarvitsisi työnantajien ja työntekijöiden luottamuksellista yhteistyötä. Vain luottamuksen vallitessa voidaan tehdä paljon puhuttuja kipeitäkin ratkaisuja niin, että luodaan ihmisille ja yhteiskunnalle uusi terve kasvupohja.
Luottamus edellyttää molemminpuolista arvostusta ja ymmärrystä myös toisen näkökulmia kohtaan. Luottamus edellyttää uskoa siihen, että tehdyissä yhteisissä päätöksissä pysytään, eikä niistä pyritä heti seuraavassa hetkessä rimpuilemaan irti. Ilman luottamusta ei ole edellytyksiä sopimiseen.
Palkansaajat ovat sisäistäneet Suomen uudistumisen haasteet ja tuntevat oman vastuunsa. Olemme ilmaisseet lukemattomia kertoja valmiutemme ratkaisujen löytymiseksi ja asioista sopimiseksi. Miksi käteemme tarttuminen vaikuttaa olevan niin vastenmielistä? Miksi viime vuosina on tuntunut niin usein siltä, että sopimusta allekirjoitettaessakin, toisen käden sormet ovat pöydän alla ristissä?
Toivoa sopii, että tyyli olisi muuttumassa. Odotamme, että kaikki ovat mukana talkoissa. Vapaamatkustajia ei pidä sallia.
Kirjoittaja on ammattiliitto Pron puheenjohtaja (sd.).