Kansanedustaja Elina Lepomäki on julkaissut Puheenvuorossa perusteellisen avoimen kirjeen ”julkisen sanan käyttäjille”. Hänen mielestään naisiin kohdistuvassa asenteellisuudessa ei ole kyse pelkästään sukupuolesta ”vaan siitä, että meidät ihmiset marginalisoidaan julkisessa sanassa helposti vain jonkin ominaisuuden edustajiksi”.
– Olen osallistunut viimeisen noin viiden vuoden ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun, siitä kaksi vuotta kansanedustajana. Siitä päivästä lähtien, kun nousin kansanedustajaksi oli jännä huomata, kuinka yön yli redusoiduin murto-osaksi siitä, mitä olen. Asiantuntija-status ja aikaisempi työkokemus katosivat hetkessä; olin nainen, ”nuori” ja toki kokoomuslainen, Elina Lepomäki kirjoittaa.
Lepomäki viittaa Helsingin Sanomien pohdintaan naisten tulosta ”miesten alueelle”. Hän ymmärtää, ettei poliitikkoa kutsuta enää asiantuntija-roolissa keskustelemaan.
– Mutta minua alkoi hämmästyttää se, että minua alettiin kutsua lähes yksinomaan tv- ja muihin keskusteluihin ”nuorten pontevien poliitikkonaisten” kanssa. Eli muun muassa Li Anderssonin kanssa.
Lepomäen mukaan Li Andersson ei ole tulevaisuuden tähti vaan tähti omalle aatteelleen tässä ja nyt ”ja hänessä yhdistyy monta ominaisuutta, joista voin itse olla kateellinen”.
– Meillä on sama oletettu sukupuoli, mutta siihen pitkälti samanlaisuutemme päättyy.
– En itse koe, että minulla olisi ollut sukupuolesta haittaa tai hyötyä ennen kuin tulin politiikkaan. Se ei itse asiassa ollut minulle edes mikään kysymys, vaikka olen opiskellut (tietotekniikka) ja työskennellyt (investointipankki, startupit) pääsääntöisesti miesvaltaisilla aloilla. HS puhuu ”miesten alueelle” tunkeutumisesta, mutta omalla kohdallani tämä on noussut aiheeksi kyllä nyt vasta politiikan ja julkisuuden myötä.
Elina Lepomäki arvelee miehillä ja naisilla olevan julkisuudessa himpun verran erilaiset käyttäytymisstandardit.
– Olen myös pohtinut, miksi pääsen säännönmukaisesti todistustaakan alle ”liiallisesta oikeistolaisuudesta”, vaikken edes ole suomalaisittain perinteinen oikeistolainen, vaan klassinen liberaali (muun muassa perustili, sosiaaliturvan vastikkeettomuus ja universaalius, arvoliberaalius, työnantajajärjestöjen kritiikki ja niin edelleen). Sekin on leima, joka harvoin tuo mitään lisää asiakeskusteluun.
Hän siteeraa Ilkka Suomista, jonka mukaan Lepomäki on kokoomuksessa markkinaliberalismini suhteen pikemmin “valtavirtaa”.
– Ero on mielestäni pikemmin siinä, miltä osin markkinamekanismi – eli kuluttajista lähtevää kysyntä ja kilpailun aikaansaama hinnanmuodostus – yleensä ymmärretään. Markkinakurin hyödyntäminen ei nimittäin poissulje julkista rahoitusta.
– Jos saisin esittää yhden toiveen teille arvon toimittajat. Älkää tehkö sukupuolesta tai sellaisista joutavista määreistä kuten iästä meille poliitikoille rasitetta. Ei korostetusti mimmi vs. mimmi tai jäärä vs. jäärä -vääntöjä. Se asettaa meidät jo lähtökohtaisesti eri kategorioihin. Muistetaan kaikki kolmikymppiset pää- ja valtiovarainministerit, puheenjohtajat – heitä on lukuisia, Elina Lepomäki toteaa.
– Jos Andersson ja minut niputetaan, koska olemme ”nuoria” naisia, niin miksei minua sitten välillä niputeta jonkun kuusi vuotta vanhemman naisen tai miehen kanssa ”lähes keski-ikäiset” -kategoriaan? Tai vielä virkistävämpää, niputettaisiin jonkin muun ominaisuuden kuin iän ja sukupuolen perusteella? Esimerkiksi ”tässä on kaksi diplomi-insinööriä, jotka keskustelevat tekijänoikeuslainsäädännöstä”.