Kansanedustaja ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsen Elina Lepomäki (kok.) ihmettelee sitä, että julkisen keskustelun ja muutamien johtavien poliitikkojen puheiden perusteella on jäänyt käsitys, että soten ongelma olisi perustuslaissa, sen tulkinnassa tai tulkitsijoissa, pikemmin kuin itse esityksessä.
Lepomäki kirjoittaa, että vuoden takainen ”innovaatio” viidestä sote-alueesta kuulosti alkuun hyvältä, mutta hänellä itsellään innostus tyssäsi viimeistään kesällä siihen havaintoon, ettei uusien hallintorakenteiden tehtävä ollut syrjäyttää vanhoja, vaan tulla niiden rinnalle.
– Asiakaslähtöisyys oli korvautunut hallintolähtöisyydellä, mikä on kuin raikas tuulahdus DDR:stä, Lepomäki kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan.
Lepomäki toteaa, että tehtäviä voi siirtää kunnilta pois normaalissa lainsäätämisjärjestyksessä. Siihen ei perustuslaki puutu.
– Nyt onkin kysyttävä, miksi palveluiden rahoitus pitäisi edelleen kanavoida kuntien kautta, jos kunnilla ei jatkossa olisi niihin paljon sanottavaa, hän kysyy.
Lepomäki esittää, että sosiaali- ja terveyspalveluihin liittyvät tehtävät, sekä järjestämis- että rahoitusvastuu, otetaan kunnilta pois. Lepomäen mallissa rahoitusvastuu siirrettäisiin Kelalle ja markkinoille annettaisiin tuottamis- ja pääosin myös järjestämisvastuu. Asiakkaat edustaisivat mallissa rahoittajaa, eli taloustieteellisin termein toimisivat sen agentteina. Näin järjestämis- ja rahoitusvastuu olisivat samoissa käsissä.
Yksityiset, julkiset ja kolmannen sektorin palveluntarjoajat voisivat tarjota palveluita asiakkaille samalta viivalta. Tuottajat hyväksyttäisiin järjestelmään joko valtakunnallisesti tai esimerkiksi viiden sote-alueen voimin.
– Tuottajat voivat olla pieniä paikallisia tai pelkästään esimerkiksi virtuaalipalveluita tarjoavia yksiköitä. Asiakas päättää kulloisenkin tarpeensa mukaan – suorempaa demokratiaa ei ole. Avataan markkinoita ja sivutuotteena saattaa syntyä jopa vientikelpoista businesta, Lepomäki näkee.
Malli koskisi ensisijaisesti perustason sosiaali- ja terveydenhuoltoa, ei erikoissairaanhoitoa.
Omavastuu voisi olla jopa negatiivinen
Kelan rahoitusvastuu tarkoittaa Lepomäen mallissa sitä, että jokaisesta palkasta suoritetaan sote-maksu. Lepomäki näkee, että kunnallisveroaste laskee vastaavasti, kun tehtävät siirretään kunnista pois, eikä työn kokonaisveroaste ei nouse.
Asiakas päättää mistä haluaa palvelun ostaa, ja raha seuraa perässä. Jokaisessa palvelutapahtumassa on pieni omavastuu.
– Tulisi pohtia onko esteitä sille, etteikö omavastuu voisi olla jopa negatiivinen. Jos saa palvelun halvemmalla kuin mikä julkinen rahoitusosuus on, tulisi asiakas kannustaa valitsemaan tuo palvelu, mikäli muut laatukriteerit täyttyvät, Lepomäki kirjoittaa.
Hänen mielestään ei myöskään pitäisi olla poissuljettua hoitaa rahoitus henkilökohtaisten terveystilien avulla, joita voisi hallinnoida Kela. Yhdessä järjestelmässä olisi kattava perusnäkymä jokaisen henkilökohtaiseen terveyteen ja sen kustannuksiin.
– Kansalaisilla olisi kannustimet pitää huolta itsestään ja lähimmäisistään. Palveluintegraatio ja hoitosuunnitelmien tekeminen helpottuisi. Kalliita lääkkeitä ei kannattaisi ostattaa, jos niitä ei oikeasti tarvitsisi. Ketään ei jätettäisi heitteille ja kansalaiset olisivat yhdenvertaisia lain edessä.
Teknisen toteutuksen tulisi Lepomäen mielestä mahdollistaa pienten ja suurten palveluntarjoajien liittyminen hoitosuunnitelmaan asiakkaan valitsemalla tavalla.
Ei mitään uusia hallintohimmeleitä
Lepomäen mukaan hänen esittämässään mallissa jokaisella kansalaisella olisi pääsy samanlaiseen valinnanvapauteen ja palvelutasoon kuin mikä nykyisin on vain työssäkäyvien ja varakkaiden tai yksityisesti vakuutettujen ulottuvilla. Markkinoilla tuotanto ohjautuisi sinne, missä tarve on. Julkinen ja yksityinen kilpailisivat samalla viivalla.
– Julkisen vallan tehtäväksi jäisi pitää huolta siitä, että syrjäisimmilläkin paikkakunnilla ihmisillä on pääsy perusterveydenhuollon palveluihin, jos se ei markkinaehtoisesti toteutuisi.
Ruotsissa terveydenhuollon vapauttaminen on lisännyt palveluiden saatavuutta kaikissa ihmisryhmissä, mutta siellä katvealueista pidetään huolta erikseen. Poliittisen päätöksenteon harteille jäisi julkisen rahoitusosuuden suuruudesta päättäminen ja aluepolitiikka katvealueiden osalta.
– Mitään uusia hallintohimmeleitä tämä ei edellyttäisi, vaan eduskunta voisi hoitaa nämä tehtävät normaalisti budjettimenettelyssä ja edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti, Lepomäki linjaa.
Asiakaslähtöisyys uhka monille
Lepomäki pohtii myös, miksi asiakaslähtöisyys on poliitikoille niin kovin kivulias ajatus.
– En tiedä, mutta kyyninen epäilisi seuraavaa. Siksi, että se paitsi murtaisi, myös purkaisi, nykyisiä tehottomia hallintorakenteita. Veivaus ei niinkään tiivisty julkisen tai yksityisen palveluntuotannon eroon, vaan siihen, kuka saa olla tekemässä päätöksiä perusterveydenhuollon järjestämisestä. Jos järjestämispäätöksen tekisi lähtökohtaisesti asiakas – ja ammattilaiset hoitaisivat palveluneuvonnan ja niin sanotun palveluintegroinnin ketjun sisällä – jäisi monta virkaa täyttämättä. Kuntien tehtävistä ja siten kuntapoliitikkojen päätäntävallasta katoaisi euromääräisesti noin puolet, eikä se kompensoituisi kuntayhtymän tuomilla todellisilla tai näennäisillä päätösvastuilla – ja kokouspalkkioilla.
Lepomäki muistuttaa, että tuoreen tutkimuksen mukaan lähes 90 prosenttia kansalaisista olisi sellaisen mallin kannalla, jossa kansalaisella on oikeus valita palveluntuottaja julkisten ja yksityisten palveluntuottajien joukosta. Eduskuntavaaliehdokkaista tätä mieltä on 67 prosenttia.
– Kuluneella kaudella eduskunnassa tuki on ollut kuitenkin tuota oleellisesti alhaisempaa, sillä muuten talvella sorvattu sote-malli olisi rakennettu näin, Lepomäki huomauttaa.