Sixten Korkman piti maltillisia palkkaratkaisuja ja toisaalta hajautettua palkanmuodostusta hallituksen toistaiseksi julkaisemia keinoja eli yksikkötyökustannusten alentamista tärkeämpinä päämäärinä.
Elina Lepomäki ihmettelee blogissaan Korkmanin perusteluja.
– Hänen mielestään parempi tie olisivat olleet ”palkkamaltti ja nollatason korotukset niin kauan kunnes talous on kääntynyt paljon paremmalle tolalle”. En tiedä kuinka kauan professorilla on aikaa odottaa tuota käännettä, mutta veronmaksajan, Suomen velkojien ja erityisesti nuoren työttömän näkökulmasta tuo puhe kuulostaa realismista irrotetulta, Lepomäki kirjoittaa.
Lepomäki huomauttaa, ettei ole mitenkään ilmeistä, että maailmantalous yht’äkkiä tempaisisi Suomen kasvun mukanaan riippumatta niistä toimista, joita täällä harjoitetaan.
– Yhdysvaltain ja Euroopan taloudet ovat kääntyneet jo aikaa sitten kasvuun, mutta Suomen talouskasvu supistuu nyt jo neljättä vuotta putkeen. Toisin kuin muissa Euroopan maissa, Suomen BKT ei ole edelleenkään palannut vuoden 2008 tasolle.
Toisekseen Lepomäki toteaa, että kun puhutaan 15-20 prosentin kustannuskilpailukykyerosta keskeisiin kilpailijamaihin nähden, ei tarvita kuin nopea laskutoimitus ja muutama maltillinen taustaoletus, niin huomataan, että ”palkkamaltti” johtaisi Suomen kilpailukykyeron tasoittumiseen vasta vuosikymmenen päästä.
– Oletuksella, jossa Suomessa palkkataso ei nimellisesti muuttuisi mihinkään (nollakorotukset ja nollakorotukset myös työnantajakustannuksiin) ja jossa keskeisissä kilpailijamaissa nimellinen korotus olisi joka vuosi 1,5 prosenttia (joka sekin ylittäisi reippaasti odotetun inflaation), olisi varovasti arvioitu 15 prosentin kilpailukykyero saatu umpeen 10 vuodessa. Realistisemmassa tilanteessa, jossa Suomi korottaisi palkkoja vuosittain nimellisesti puolet siitä mitä kilpailijamaat, olisi kustannustaso tasoissa 15 vuoden päästä. En usko, että meillä on varaa toiseen menetettyyn vuosikymmeneen, Lepomäki kirjoittaa.