Tänä vuonna ensimmäistä kertaa eläkemaksut eivät riitä kattamaan eläkemenoja. Asia ei olisi uutinen, jos työeläkejärjestelmämme rahoitus olisi lähtökohtaisesti rahastoitujen suoritusten varassa. Silloin sijoitustuotoilla eläkkeiden kustantaminen olisi oletusarvo, eikä tarvittaisi akuuttia keskustelua eläkeiästä tai eläkemaksujen korottamisesta.
Vanhuuseläkedebatti pitäisi suunnata lähivuosien rahoitusratkaisujen pohdinnasta järjestelmätason kysymyksiin. Miksei meilläkin tehtäisi eläkereformi, joka pitkällä siirtymäkaudella muuntaisi kädestä suuhun -tiimalasin toimivaksi järjestelmäksi, jossa suoritukset rahastoitaisiin laajasti ja kansalaisilla olisi enemmän vaikutusvaltaa omaan vanhuudenturvaansa? Rahoitusongelmakin ratkeaisi kuin itsestään.
Ruotsi uudisti 1990-luvun lopulla eläkejärjestelmänsä etuuspohjaisesta ja Suomen mallin kaltaisesta järjestelmästä maksupohjaiseksi siirtymäajan turvin. Siellä nimellinen maksuperusteinen järjestelmä käyttäytyy kuin lähes kokonaan rahastoitu järjestelmä, ja yksilöllä on enemmän päätäntävaltaa sijoituskohteista eläkkeellejäänti-ikään.
Aidosti rahastoitu maksuperusteinen eläkemalli tarkoittaisi suomeksi sanottuna sitä, että siinä missä eläke-etuudet ohjaavat Suomessa päätöksiä nykyisten työssäkäyvien maksurasitteesta, todellinen maksukertymä ja siitä saadut sijoitustuotot ohjaisivat etuuksia. Rahoitusongelmaa ei olisi, eikä eläkejärjestelmä olisi jatkuvan poliittisen mielivallan kohde.
Ongelma on moraalinen. Sukupolvien välisestä solidaarisuudesta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta tosiasia on että julkinen sektorimme nojaa ilman eläkejärjestelmääkin suuria ikäluokkia pienempien sukupolvien kapeilla harteilla.
Eläkkeissä kvartaalit lasketaan vuosissa, mutta jo parin vuosikymmenen päästä nykyinen työssäkäyvä sukupolvi voisi todeta eläkeongelman ratkaistun pysyvästi tuleville sukupolville. Nykyiset pari- ja kolmikymppiset pääsisivät jo laajasti nauttimaan uuden järjestelmän tuomasta joustavuudesta. Se motivoisi lähivuosikymmenten taakan kantamisessa, jos ei muuta.
Rahastoivassa mallissa suoritukset säästettäisiin ja korvamerkittäisiin. Kansalaisilla olisi omalla kohdallaan suurempi päätäntävalta siihen, missä vaiheessa työuraansa kassaa kerryttää, milloin jäädä vanhuuseläkkeelle ja halutessaan siihenkin, mihin varat sijoitetaan. Peruseläketurva taattaisiin kaikille.
Ruuhkavuosien aikana eläkesuorituksia voisi tehdä vähemmän ja toisaalta, työuran kukoistuksessa, lasten lennettyä nurkista, maksaa reilusti enemmän. Vastaavasti puolisot voisivat halutessaan täydentää toistensa eläkekertymää silloin, kun toinen syystä tai toisesta on poissa ansiotyöstä.
Järjestelmä olisi läpinäkyvämpi, kannustavampi ja kaikille reilumpi. Kuten sellainen peli tuppaa olemaan, jonka pelisäännöt eivät muutu kesken kaiken, aina kulloisenkin hallituksen värin mukaan, työmarkkinajärjestöjen puristuksessa.
Elina Lepomäki on Ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja