Kilpailukykysopimus on viimeinen Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) tekemä keskitetty työmarkkinaratkaisu. Jatkossa siirrytään liittokohtaiseen sopimiseen ja kohti paikallisuutta EK:n sääntömuutoksen siivittämänä.
Liittokierroksella on EK:n mukaan mahdollista edistää sekä alakohtaista että yrityskohtaista sopimista, joka on tervetullut päivitys ja vastaus nykyajan työmarkkinoiden vaatimuksiin.
Keskitetyllä työmarkkinaratkaisulla on ollut ajan saatossa monta nimeä: Liinamaa, UKK, Lindblom, Somerto-Oivio, Pekkanen, Kallio. Kaikki nämä ovat olleet tulopoliittisia kokonaisratkaisuja eli tupoja. Viime vuosina on puhuttu raamista, tykasta ja kikystä.
– Yhteistä näille kaikille on ollut välillä yön pikkutunneille asti venyvät neuvottelut, lukuisat kokoukset ja liittojen ja keskusjärjestöjen laskentaprosessit suljettujen ovien takana, kirjoittaa EK:n talouspolitiikan asiantuntija Leena Nyman blogissaan.
Vuosi 1968 käynnisti keskitettyjen työmarkkinaratkaisuiden kauden, joka on tulkintatavasta riippuen jatkunut aina nykypäivän kilpailukykysopimukseen saakka. Tulopolitiikan aikakauden lomassa on välillä ollut vuosia, jolloin neuvottelut on hoidettu liittokierrosten muodossa.
Kattavuustarkastelua on tehty läpi tulopolitiikan historian, mutta koskaan aiemmin hallitus ei ole sitonut verohelpotuksia kiinteään, ennalta määrättyyn kattavuusprosenttiin. Hallitus lupasi asteittain nousevat veronkevennykset, mitä laajempi kattavuus kilpailukykysopimukselle saatiin.
Kiky-sopimus saavutti 91 prosentin kattavuuden, joten hallitus toteuttaa ensi vuonna 515 miljoonan euron ansiotuloveronkevennykset.