Guggenheimin säätiön pääjohtaja ja varajohtaja uhrasivat kuluneella viikolla aikaansa ja energiaansa todistaakseen suomalaisille – sekä pääkaupungin päättäjille että valtion johdon edustajille – että Guggenheim-museo olisi sittenkin Helsingille ja koko maallekin loistojuttu.
Ja vakuuttaakseen, että Helsinki on juuri se paikka, mihin Guggenheim-museo haluaa. Maailman kaikkien mahdollisten sijoituspaikkojen joukosta.
Ensimmäinen yritys tuoda museo torjuttiin Helsingin kaupunginhallituksessa toista vuotta sitten.
Nyt säätiön johtajat tunnustavat, että tuolloisessa suunnitelmassa oli pahoja virheitä: sijainti, rahoitus, museon toimintatapa ja sen suhde Helsingin kaupunginmuseoon. Niinpä uudessa yrityksessä kaikki nuo elementit menevät uusiksi.
Kustannuksia jaettaisiin toisin, tarvittavat selvitykset maksaisi tästedes säätiö, ei Helsinki.
Niin ikään nyt toimitaan huomattavasti avoimemmin, muun muassa kerrotaan julkisesti, keiden kanssa on keskusteltu hankkeen kannalle taivuttelemiseksi. Tällä kerralla, siis tulevassa ehdotuksessa, tarjoillaan vaihtoehtoja kansalaiskeskusteluun.
Eikä yritetä ujuttaa museon itse laatimaa ehdotonta mallia Helsingin päätöksenteosta lävitse sellaisenaan.
Ajateltiinkohan säätiössä muuten ensimmäisellä kerralla, että helsinkiläiset ja suomalaiset olisivat valmiita tekemään melkein mitä tahansa saadakseen suuren maailman tuulahduksen ja kenties wau-arkkitehtuuria edustavan G:n kaupungin keskeisimmälle vapaalle tontille. Ihan millä ehdoilla ja millä hinnalla tahansa.
Toki niitäkin oli, jotka halusivatkin.
Mutta he jäivät vähemmistöön, sillä paitsi kustannukset, varmasti ainakin ehdotuksen sanelunomainen esittämistapa ja salaileva lobbaustyyli vieraannutti monet koko hankkeesta.
Moni sellainenkin, joka ensi alkuun oli suhtautunut ajatukseen oikeinkin suopeasti, rupesi kääntämään kelkkaansa.
Niin kuin minä.
Ryhdyttiin esittämään, vaikka vain omassa mielessä, kysymyksiä. Kyseenalaistamaan annettuja totuuksia, kuin lapsi sadussa keisarin uusista vaatteista.
Esimerkiksi: jos Guggenheim-museo kerran olisi Helsingille sellainen onnenpotku ja kultakaivos, joksi sitä väitettiin, miksi päätöksen valmistelu piti tehdä niin oudon salavihkaa ja itse päätös äärimmäisellä kiireellä ilman ajatteluaikaa?
Näyttää siltä, että säätiön johdossa on sittemmin todellakin tajuttu, kuinka typerästi asiaa edelliskerralla pohjustettiin. Nyt on luvattu tehdä jotakuinkin kaikki ihan toisin.
Jostakin syystä kun säätiö todella tuntuu haluavan museon juuri Helsinkiin. Todella haluavan.
Jotenkin sitä olisi odottanut, että kun maailman kaikkien suurten ja keskikokoisten ja aika pientenkin kaupunkien muka haaveilema museo tylysti torjuttiin, eivät Guggenheimin säätiön edustajat Helsinkiin päin enää vilkaisisikaan. Edes lentokoneesta, ohikulkumatkallaan.
Mutta mitä vielä. Sen sijasta, että säätiön johtajat olisivat tyrmistyneitä ja syvästi loukkaantuneita, he esiintyvät nyt tunnustelukäynnillään sovittelevina, virheensä myöntävinä, melkeinpä anteeksipyytelevinä.
Edelliskerralla ehdittiin pilata paljon, lyödä lukkoon monen kansalaisen asenne koko hanketta kohtaan.
Mutta kun toinen osapuoli ilmeisesti on valmis toimimaan toisin ja aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä, miksi ei myös Helsingissä ja Suomessa käyttäydyttäisi samoin.
Unohdettaisiin menneet ja odotettaisiin rauhassa ja avoimina, minkälainen ehdotus meille eteen lyödään. Kun suuri, rikas ja mahtava G kerran miltei anoo pääsyä meille.
On tämä asetelma mysteereineen niin kiinnostava, että se kortti kannattaa katsoa.