Kaksi demarikunnallispoliitikkoa antaa neuvoja, kuinka suunnitella Helsinkiä. Professori Pentti Arajärvi tuli opetusministeriön virkamiehenä tunnetuksi, kun hän järjesti rahoituksen 1970-luvulla marxilaiselle lasten koulutuskokeilulle Pirkkalan kouluissa. Uskoisin Helsingin suhteen mieluummin Arajärven kirjoittajaparia, todellista kaupunkisuunnittelun asiantuntijaa, tohtori Kaarin Taipaletta.
Heidän kaupunkipolitiikkaa käsittelevä katekismuksensa on aakkostettu sanakirja. Rakenteensa puolesta mielikuvitukseton, mutta väliin railakkaasti kantaa ottava. Siinä saavat kyytiä varsinkin porvarit, joiksi he lukevat myös vihreät. Rajanvetoyrityksen tuohon tapaan ymmärtää, ovathan demarit vaaleissa joutuneet Helsingissä kansansuosiossa vihreiden ylikävelemiksi.
Jos vihreiden leimaaminen porvariryhmäksi onnistuisi, voisi demareiden kamppailu vihreää hybridiuskoa vastaan muodostua nykyistä onnistuneemmaksi. Toisaalta porvaripuolueet pitävät vihreitä lähinnä jälkikommunisteina, joilla on sanomanaan yhä omahyväinen maailman pelastaminen.
Helsinki on ollut sotien jälkeen vuosikymmenet ensin aseveliakselin ja sittemmin vain kahden suurimman puolueen ruokakuppi. Muistan itse mainiosti, miten somasti sosialidemokraatit hoitelivat kokoomuksen nyökyttelyn myötä kaupunkisuunnittelua.
Kun itämetro alkoi hahmottua, päällepäsmärinä toimi Ylermi Runko (sd.), samanaikaisesti Elannon tirehtöörinä ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana. Eikä omaatuntoa haitannut millään muotoa. Metroa ja punapääomaa sijoiteltiin oman tarpeen mukaisesti.
Helsinkiä levitettiin kuin Elantoa, samoin Espoota. Jossakin vaiheessa sosialidemokraattinen talousklusteri alkoi kuitenkin levitä. Pankit, rakennus- ja vakuutusyhtiöt samoin kuin Elantokin haihtuivat muistojen joukkoon. Arajärven ja Taipaleen aatteellinen Helsinki -julistus onkin historian valossa surutyötä. Käytännön ote on kirvonnut, jäljellä on joukko hyviä ja huonoja mielipiteitä.
Pieni voitto suuressa kahinassa: Guggenheimin selvä kaatuminen
Huolella ja vaivalla suunniteltu Guggenheim-museohanke on jälkikäteenkin kerrattuna ällistyttävä tapaussarja. Amerikkalaissäätiön yritys saada istutettua Helsinkiin museo – kaupungin ehkä tärkeimmälle paikalle – epäonnistui kirjoittajien riemuksi.
Helsingin Sanomat osallistui hankkeen propagoimiseen niin läpinäkyvästi, että ”riippumatonta” tiedotusvälinettä voisi kiittää jopa läpinäkyvyydestä. Arajärvi ja Taipale tullaan Hesarin lasitalossa muistamaan pitkään.
Kysehän oli Akseli Gallen-Kallelan lahjakkaan perillisen alullepanemasta ideasta, johon Guggenheim-säätiö meni satsaamaan huomattavan summan niin henkistä kuin rahallistakin pääomaa. Helsingin Sanomat ja Helsingin kaupunki astuivat lankaan, ja alkoivat pitää hanketta kuin hengenpelastuksena koko Suomelle. Helsingistä tehtäisiin maailmankaupunki. Riski olisi sälytetty suomalaisille veronmaksajille, valta ja tuotto ulkomaiselle museoketjulle.
Vaikka tässä Helsingin pelastamiseen tarkoitetun hankkeen kannatus hajaantui kaupunginvaltuuston puolueissa, demarit esittävät kirjassa hankkeen torpedoinnista suuret ilohuudot. Ja kenet Arajärvi ja Taipale –yhdistelmä nostaakaan suurimmaksi pelastajaksi G-torjunnassa?
”Enää vain UKK ja paavi puuttuivat lehden haastattelemien G-ystävien joukosta. Sopimus ja talouslaskelmat? Investorien ja heidän juristiensa kirjoittamassa sopimusehdotuksessa oli lukuisia aukkoja, jotka tulivat valtuustokeskustelussa, erityisesti valtuutettu Wille Rydmanin (kok.) puheenvuorossa hyvin esille.”
Pelastuksen puuttuva sanoma
Vahinko on, ettei kirjaa lukemalla valkene, kumpi kirjoittajista on mitäkin kirjoittanut. Luonteeltaan Arajärvi ja Taipale edustavat varsin vastakohtaisia ihmistyyppejä. Edellinen on käsittääkseni hyssykkä, jälkimmäinen puolestaan räväkkä.
Kaarin Taipale keräsi ihailijoita ja vihailijoita toimiessaan Helsingin kaupungin rakennusvalvontaviraston päällikkönä. Jos hän olisi saanut kirjan yksin työstää, siitä olisi tullut räiskyvää luettavaa. Nyt sen sivuilla arkaillaan liikaa toisaalta-toisaalta –tyylillä.
Helsingin merellisyydestä höpistään kuin keisarin uusista vaatteista. Kirjoittajat kummeksuvat muun muassa vihreitä, mutta eivät avaa silmiään huomaamaan, mitä Helsingissä nyt tapahtuu. Malmin lentokentän asuinrakentaminen on heille ok. Taipale olisi voinut kaupunkisuunnittelun asiantuntijana todeta, mitä ”vihreä” Helsinki on tekemässä vaikkapa rannoilleen.
Nyt kyse ei ole enää yksityisautoilun kirouksesta. Rekat, bussit ja raitsikat on työnnetty kapeille asuinkaduille, polkupyörästä on tehty pyhä ja pyöräilijän sallitaan olevan niin tyhmä, ettei jalankulkija ole missään turvassa.
Kruunusiltoja kirjoittajat kannattavat ja väittävät, että tuo Kruunuhaasta Laajasaloon vievä raitiovaunuille ja pyöräilijöille tarkoitettu silta vähentää painetta Kulosaaren sillalla. Pötyä. Eihän sillä nytkään kulje raitiovaunuja.
Vahinko, ettei edes oikeustieteen tohtori Arajärvi avaa yhtä yhteiskuntasuunnittelun kirousta: kritiikitöntä valittamisen mahdollisuutta. Valittajien valtakunnassa tärkeätkin hankkeet on mahdollista lykätä vuosien päähän vailla vastuuta. Valittajalla ja valituksen kohteella ei tarvitse olla minkäänlaista asiayhteyttä. Riittää vain pikkuisen viestin välittäminen viranomaisille. Sitten hyväkin hanke seisoo hitaan oikeusprosessin suojeluksessa.
Pentti Arajärvi & Kaarina Taipale: Kriittinen kaupunkiaapinen. Kuntapolitiikan termit ja taikasanat. Into 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.