Sote-uudistuksen yhteydessä on syntynyt kuva, että suomalainen palvelujärjestelmä olisi romahtamispisteessä – kustannusmielessä tehoton ja vaikutuksiltaan heppoinen. Järjestelmä on muutettava nopeasti, sanovat poliitikot ja esittävät, että se on tärkein rakenteellinen uudistus uudenkin hallituksen työlistalla. Prosessi, joka alkoi yrityksestä tukea pieleen mennyttä kuntarakenneuudistusta, on alkanut elää omaa elämäänsä. Muutostarpeen perusteluina käytetyt kauhuskenaariot toimimattomista sote-palveluista ovat taajaan toistettuina muuttuneet totuuksiksi.
Kansalaisilta kysyttäessä tällaiseen huoleen saa helposti tukea. Pitäisikö palvelujen olla parempia? Pitäisikö niitä saada nopeammin ja edullisemmin? Olisiko asiakaspalvelussa kehittämistä? Totta kai, vastaa aina enemmistö kyselyissä. Niin kauan kuin ihminen köyhtyy, sairastuu ja kuolee, eivät palvelut koskaan voi täysin täyttää odotuksia.
Mikä on sitten totuudenmukainen tilannekuva? Uusia sävyjä yhteen totuuteen saatiin tammikuussa julkaistusta Euro Health Indeksistä (http://www.healthpowerhouse.com/index.php?Itemid=55). Vuodesta 2005 eurooppalaisia terveydenhuoltopalveluita kuluttajan näkökulmasta analysoinut Health Consumer Powerhouse nimittäin totesi, että käyttämiensä 48 indikaattorin perusteella Suomen terveydenhuolto oli vuonna 2014 36 tutkitusta maasta neljänneksi paras, edellään vain Hollanti, Sveitsi ja Norja. ”Top outcomes at a fairly low cost” todetaan raportissa, jota lukiessa mieleen tuli vanha sanonta: don’t fix what ain’t broke! Ainakaan hätiköityihin tai ilman kunnon kustannusvaikuttavuus-analyysiin perustuvaa taustaa ei uudistusta kannata viedä eteenpäin.
Varmuudeksi voi vielä todeta, että Suomen hyvä sijoitus ei johdu siitä, että muualla Euroopassa kehitys olisi ollut huonoa. Että Suomen suhteellinen asema paranee vaikka kehitys täällä olisi pysähtynyt. Raportin mukaan terveydenhuolto kehittyy kaikkialla. Esimerkiksi selviytyminen syövistä, aivohalvauksista ja sydänkohtauksista paranee koko ajan samalla kun lapsikuolleisuus alenee.
Tutkimusraportin johtopäätös on, eikä ainoastaan Hollantiin perustuen, että Bismarck-mallinen eli vakuutuspohjainen, tilaajan ja tuottajan erottava sekä itsenäisten tuottajien kilpailuun ja asiakasvalintaan perustuva järjestelmä on parempi tapa organisoida terveyspalvelut kuin Beveridge-malli, jossa rahoittaminen, järjestäminen ja tuottaminen on saman organisaation alla. ”The Netherlands example seems to be driving home the big, final nail in the coffin of Beveridge healthcare systems, and the lesson is clear: Remove politicians and other amateurs from operative decision-making in what might well be the most complex industry on the face of Earth: Healthcare!”
Tätä taustaa vasten hallitusohjelman kirjaukset ovat onneksi varsin väljiä, mahdollistaen käytännössä monia erilaisia etenemistapoja. Mukana on mielenkiintoisia uusia elementtejä, kuten maininnat yksikanavarahoituksesta sekä valinnanvapauden lisäämisestä ja tuotantorakenteen monipuolistumisesta – eli ajatus siirtymisestä kohti Bismarck-mallia. Myös itse perusrakenne eli ensimmäinen porras, julkisten sote-palvelujen järjestämismalli rahoitusjärjestelyineen, jäi käytännössä auki ja hyvä niin. Edes julkisuudessa toitotettu maakuntamalli ei välttämättä kuvaa nyt syntynyttä linjausta. Jos järjestäjätahoja on 4-5, kuten esim. THL on esittänyt, eikä hallitusohjelmassa kirjattu maksimimäärä 19, ei mallia voi kutsua maakuntiin perustuvaksi.
Kun valmistelu nyt on aikaisempaa enemmän ammattilaisten, joille isommat järjestämisalueet sopivat, käsissä ja prosessin päällä Rehula tulevana Kelan pääjohtajana, voimme nähdä vielä mielenkiintoisia vaiheita soten valmisteluprosessissa.
Kirjoittaja Markku Pyykkölä on Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja.