Neuvostomaan lapset on haastatteluihin perustuva kuvaus Baltian venäjänkielisen väestönosan mielialoista. Baltian valtioissa on kaupunkeja ja laajoja alueita, joissa venäjänkieliset muodostavat selvän enemmistön. Silti monilla heistä ei ole kansalaisuutta, koska heitä ei luokiteltu esimerkiksi Virossa maan itsenäistymisen jälkeen virolaisiksi.
Kansanosien väliset suhteet ovat tänä päivänä rauhallisemmat kuin vuosia sitten, vaikkapa Neuvostoliittopalvonnan kannalta tärkeän Pronssisoturipatsaan siirtokähinän yhteydessä. Itsenäistynyt Viro ei halunnut pitää Pronssisoturipatsasta paraatipaikalla Tallinnan keskustassa, vaan tietoisesti Venäjää ja venäjänkielisiä provosoiden päätti siirtää sen syrjemmälle.
Kaksi jyrkästi Viron sisällä toisiinsa suhtautuvaa ryhmittymää osoitti tunteitaan: rähinöitsijät vastaan virkavalta. Tallinnan keskustasta tuli pariksi vuorokaudeksi taistelutanner, jossa heiteltiin kaikkea käsiin ulottuvaa ja tuhottiin sivullisten omaisuutta. Yllytyksestä purkautunut kapina väsähti, ja nyt asian suhteen eletään rauhallisesti.
Neuvostodiktaattori Josif Stalinin ajoista lähtien tyranniaan alistetulle, itsenäistyneelle Virolle kyse oli laskelmoidusta teosta. Näin se haistatti Venäjälle ja ilmaisi suhtautumisensa miehityksen aikaiseen menneisyyteen. Vertaus Suomen rauhanpatsaisiin ja Lenin-pyhättöihin kuvastaa maittemme perusluonteen eroja. Onhan meillä aneltu jopa Vladimir Leninin patsasta Helsinkiin. Eläköön älymystö!
Ristiriitojen pelkoa – ei toiveita yhteenotoista
Kalle Kniivilä on palkittu tietokirjastaan Putinin väkeä. Hän on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbladetin Venäjään erikoistunut toimittaja. Neuvostoliiton hajotessa hän oli Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa. Kniivilä on opiskellut venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa.
Yllättävän tyynesti Kniivilä suhtautuu Baltian sisäisiin ongelmiin, joita voi luokitella puolittain piilossa viihtyviksi räjähdysherkiksi asetelmiksi. Vaikka kirjan tekijä onkin toimittaja, hän ei ole tietoinen ristiriitojen tonkija saati niitä sensaatiotasolle uutisoija.
Näin siitä huolimatta, että Suomenlahden pohjoisrannalta katsottuna Viron itsenäistymisen alkuratkaisut olivat häkellyttävät. Huomattavalta osalta sukujuurilta neuvostoliittolaista väestöä evättiin Viron kansalaisuus. Alle puolet Narvan venäjänkielisistä on Viron kansalaisia. Vielä tänään Viron venäjänkielistä voi kohdata yllätys: osaatko tarpeeksi viroa täyttääksesi edellytykset ammatissasi toimimiseen. No, kyllä ruotsin kielen taidon suhteen meilläkin esiintyy vastaavanlaista tosikkomaisuutta.
Kniivilä osaa olla ironinen omaa ammattikuntaansa kohtaan – ja syystä:
”Nyt he (Baltian venäjänkieliset) toimivat yhteiskunnan osana siinä missä muutkin. Ulkomaailma on enimmäkseen unohtanut heidät. Baltian yli miljoonasta venäjänkielisestä, joita on siis lähes yhtä paljon kuin Virossa asukkaita yhteensä, kuullaan Länsi-Euroopassa vain kun Venäjän ja lännen suhteet ovat huonossa jamassa. Silloin toimittajien sopulilauma vaeltaa EU:n venäjänkielisimpään kaupunkiin Narvaan. Siellä he työntävät mikrofonejaan ohikulkijain suun eteen. Tuleeko Narvasta seuraava Krim? Ottaisivatko narvalaiset Venäjän vihreät miehet avosylin vastaan?”
Noihin kysymyksiin Kniivilä saa kerta toisensa jälkeen vastauksen: emme ota. Narvalaiset vitsailevatkin, ettei koko kaupungista kohta löydy ketään, joka ei olisi joutunut ulkomaisten toimittajien hyökkäyksen kohteeksi.
Maailma itärajan takana ja selkä suoraksi
Pronssisoturipatsaan siirtoa seurannut mellakointi kuvasti kaikkia Baltian maita vaanivaa uhkakuvaa. Venäjältä käsin on helppo järjestää sosiaalisessa mediassa toteutettavia yllytyksiä, kunhan sopivat edellytykset saavutetaan. Katkeruus, viha ja halu väkivaltaan räjähtävät, kunhan venäjänkieliset tai ns. Putinin lapset saavat kunnollisen kimmokkeen. Kyse on väkivaltaviihteestä, ei vakavammasta.
Ei yhden Stalinin aikoja ylistävän patsaan siirto vähäisen matkan päähän ole tänään edes muistamisen arvoinen tapahtuma. Vai olisiko sittenkin hyvä yllytyksen syy siihen vuosipäivä? Asia ei ole kiinni virolaisista itsestään, vaan siitä mitä rajan takana asiasta tuumitaan.
Pahin eripuraa aiheuttava vaaratekijä tänään? Taloudellinen alamäki on vaikuttaa kiistatta ihmismieliin – olipa kyse mistä kieliryhmän kansalaisista tahansa. Neuvostoliiton romahdus ja sitä seurannut miljardöörien valtaantulo unohtivat kansalaiset rajan takana. Sen rinnalla Baltian maiden oma taloudellinen menestyminen on minimoinut tyytymättömyyttä. Työttömyys ja kohonneet elinkustannukset eivät kuitenkaan lupaa hyvää, jos parannusta ei ole luvassa.
Kniivilän haastateltava toteaa, että oman tilanteen vertaaminen itärajan takana vallitseviin olosuhteisiin vähentää tyytymättömyyttä. Moskovan ”viralliset” tv-lähetykset kansainvälisten uutistoimistojen viestinnän rinnalla herättävät epäilyjä, nauruakin. Balttien ei tarvitse kuin käydä Venäjän puolella, niin he sietävät mieluummin nykytilannetta.
Kunpa samaa vertailevaa metodia suomalaiskommunistit ja sosialistit olisivat soveltaneet Neuvostoliiton aikoina, takeena olisi ollut suurempi tyytyväisyys. Balteilla silmälaput irtosivat jo 1990, meillä vasta paljon myöhemmin.
Paljon kertova toteamus menneisyydestä on latvialaisen aktivistin Aleksei Grigorjevin tokaisu: ”Neuvostoliitossa elettiin selkä kumarassa. Kun elää sellaisessa käppyrässä koko ikänsä, ei edes ymmärrä, että mikään muu olisi mahdollista. Mutta kun on kerran selkänsä suoristanut, ei paluuta enää ole.”
Grigorjev oli yksi harvoja venäjänkielisiä kansanedustajia, joka äänesti korkeimmassa neuvostossa Latvian itsenäisyyden palauttamisen puolesta toukokuussa 1990.
Kalle Kniivilältä on aikaisemmin ilmestynyt kaksi reportaasikirjaa: Putinin väkeä (2014, Kanava-tietokirjapalkinto) sekä Krim on meidän (2015).
Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Baltian venäläiset. Into 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.