Kun pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus oli asettunut vallan kahvaan, ammattiyhdistysliikkeet järjestivät Helsingissä suuren, yli 30[nbsp]000 hengen mielenosoituksen. Voi että se oli valtamedioille lohduksi ja iloksi. Vaikka juuri hirviteltiin liki sataa vuotta aiemmin käytyä sisällissotaa, joukkokokouksen monista banderolleista eräässä luki ”Vallankumous”. Kumma ettei viestinnän professori Juha Herkman näe tuota populismin yhtenä ääri-ilmiönä.
Juuri tuolloin oppositio keksi uuden termin ”pakkolaki”. Eduskunnassa vähemmistöön äänestyksissä jäävä voi toki nimetä lait sitenkin, mutta eräänlaisia pakkolakeja ovat kaikki demokraattisen käytännönkin mukaan säädetyt lait. Se ”pakko” on kokijan silmissä.
Sipilän hallitus joutui todelliseen populistiseen ryöpytykseen. Noloa ”luotettavien” mahtimedioiden kannalta oli, että ne katsoivat tarpeelliseksi ryhtyä ilmiselvän populismin asiamiehiksi.
Yritä vain sietää, se kestää aikansa
Professori Herkman esittelee kirjassaan populismin elinkaarimallin, jonka hän lainaa vuonna 2003 Stewart & Mazzolenin julkaisemasta analyysista. Sen mukaan populismilla on ennustettavissa oleva vaikutusaika: ilmiön kello tikittää, mutta nopeammin kuin ydinsaasteen puolittuminen.
Ennusteen mukaan perustamisvaiheessa laatumediakin välittää politiikkakriittisyyttä, kapinavaiheessa samainen laatumedia on liikettä kohtaan kriittinen, kun taas vakiintumisvaiheessa sitä kohdellaan neutraalisti puolueena muiden puolueiden joukossa. Kun populistinen liike alkaa olla rapautumisvaiheessa, laatumedian ennustetaan lopettavan liikkeen käsittelyn.
Edellä mainittu ennuste antaa ns. laatumediasta varsin merkillisen kuvan. Se on vakiintumisvaiheessa liki opportunistinen, mutta hyökkää taas liikkeen kimppuun sopivasti sen kamppaillessa olemassa olostaan. Tuossa laatumedian käyttäytymismallissa yksi tärkeä tekijä jää huomiotta: median palveluksessa olevien toimittajien omat poliittiset intohimot eli agenda.
Journalistin silmissä kyse on populismista ja populismista. Vertailkaapa sitä, miten maireasti suomalainen valtamedia on suhtautunut Antti Rinteen (sd.) hallitukseen ja sen yksittäisiin ministereihin. Ministerit saavat myötämielistä julkisuutta kritiikittä. Ministerit lepertelevät niitä näitä.
Erityisesti huomio kiintyy kaikkeen siihen, mitä soten papitar ministeri Annika Saarikko (kesk.) nyt sanoo. Muistinmenetys? Muistelkaapa, miten Sipilän hallitusta mustamaalattiin sen alkuminuuteista lähtien. Ay-liike saa nyt nukkua öitään rauhassa.
Vastustajien populismi
Synnittömiksi itsensä tunteneet ovat ottaneet syytesanan ”populismi” työkalukseen. Oikeastaan termillä tarkoitetaan kaikkea sitä tyyliltään vastenmielistä suunsoittoa, jota vastapuolen edustajat päästelevät demagogiassaan. Silti hämmästyttävää on, miten harvoin tänä päivänä vasemmistoa tai vihreitä nimitetään asiantuntijapiireissä populisteiksi. Selitys on, että termi on soveltajansa mielessä vain vastenmielisyyttä ilmaiseva leimakirves.
Juha Herkman on viestinnän professori Helsingin Yliopistossa. Hänen kirjansa Populismin aika kustantaja on tamperelainen Vastapaino. Tampereen yliopisto ja sen tiedotusopin laitos tuovat mieleen vallattoman 1960-luvun loppupuolen ja Yleisradion. Yle ja Tampereen Yliopisto kouluttivat meitä tv- ja radiotoimittajiksi, opettajinamme olivat Tampereen yliopistoon professoreiksi pian siirtyvät Pertti Hemánus ja Kaarle Nordenstreng. He kylvivät otolliseen 1960-luvun kasvualustaan uusia, heidän kannaltaan oivallisia termejä.
Sanojen kultakausi eli silloin: objektiivisuus, indoktrinaatio
Noin 50 vuotta sitten termi populismi ei ollut käytössä. Silloin edellä mainitut oppineet käyttivät muun muassa termejä objektiivisuus ja indoktrinaatio. Kun niitä viljeli tiedotusopin parissa, tuli osoittaneeksi, että objektiivisuus oli omassa, vaan ei muiden hallinnassa.
Indoktrinaatiota harrastivat monet ei-edistykselliset tahot. Kauhusana oli kaupallinen viestintä tasan niin kauan, kun oma jengi pääsi kyseisen viestinnän palvelukseen, eli muuttamaan sitä toivottuun suuntaan. Eivät Helsingin Sanomien toimittajat kauhistele työnantajansa kaupallisuutta.
Esimerkki muualta: laitosteatteri oli kulttuuripoliittinen kauhusana tasan niin kauan, kun valta niissä vaihtui.
Olisipa termi populismi ollut jo tuolloin käytössä. Populisteja olisivat olleet vaikkapa kokoomuslaiset, jotka pyrkivät välttämään Suomea joutumasta sosialististen maiden leiriin. Vähältä piti.
Oivallinen ja varsin tuore puolitieteellinen taistelutermi on myös ”totuuden jälkeinen aika”, millä tarkoitetaan kaikkea sitä, mitä epämiellyttäviä mielipiteitä tarjoava perinteinen auktoriteettimaailma meille tarjoaa. Kuitenkin ihmiskunta on aina elänyt tuota aikaa, ei vain Brexitin ja Donald Trumpin aikakaudella.
Mihin vihreä populismi on meiltä piilotettu?
Kun seuraa keskustelua maailmanlopusta ja sitä aiheuttavasta ilmastomuutoksesta, herää ihmetys: eikö siihen ole liittyneenä aimo annos populismia. Sen nimissä harjoitetaan painostusta, edistetään kansalaistottelemattomuutta ja haistatetaan nykyisille vallankäyttäjille. Muut ovat syyllisiä, julistajat itse esiintyvät pelastajina (jotka muuten tietävät pilkulleen, mikä on oikein, mikä väärin).
Vihreä liike on onnistunut erinomaisesti. Kun se julistaa ja syyttelee, juuri kukaan liikkeen piirissä ei havaitse menettelytapojen olevan populismia aidoimmillaan. No, jos sitä ei korostetusti näe professori, eihän sitä näe moni muukaan.
Juha Herkman: Populismin aika. Vastapaino 2019.
