Sotatoimet Euroopan ja Aasian rajamailla sijaitsevassa pienvaltiossa mursivat kylmän sodan jälkeisen maailman rauhanidylliä. Maantieteellisesti kaukaiselta tuntuneen konfliktin laajempia vaikutuksia ei vielä tuolloin voitu tarkkuudella arvioida. Euroopan turvallisuustilanteen ei yleisesti katsottu muuttuneen olennaisella tavalla.
Jälkeenpäin arvioituna vuosi 2008 näyttäytyy Euroopan turvallisuuden yhtenä käännekohtana, joka loi pohjaa myöhemmille tapahtumille. Vain vuotta ennen yhteenottoja Venäjän presidentti Vladimir Putin oli pitänyt Euroopan turvallisuuskäsitysten vedenjakajaksi arvioidun puheensa Münchenin turvallisuuskonferenssissa, mikä enteili suurvaltasuhteiden viilentymistä.
Sodan syttymisen aikaan Suomi toimi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin puheenjohtajana ja tapahtumat luonnollisesti herättivät keskustelua myös Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisuista. Tuolloin Suomen ulkoministerinä ja samalla Etyjin puheenjohtajana toiminut Alexander Stubb totesi synkkään sävyyn kesän 2008 suurlähettiläspäivien 080808-puheessaan, miten mikrofonin napin painamisen sijaan kansainvälisten suhteiden liipaisinherkkyys oli lisääntynyt. Tuoreen ulkoministerin arviot Suomen turvallisuuspolitiikan muutospaineista nostattivat kuitenkin lähinnä närää vanhemman ulkopoliittisen koulukunnan keskuudessa.
Perinteisesti keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikasta onkin pitkälti kytkeytynyt Venäjään kehitykseen ja sen mahdollisesti Suomelle muodostamaan uhkaan sekä siihen, miten Suomen tulisi itänaapurinsa kanssa elää. Georgian ja viimeistään Ukrainan sodat ovat osoittaneet, ettei Venäjään liittyvä turvallisuusongelma ole tosiasiassa kadonnut kylmän sodan jälkeisestä maailmasta. Georgian sota ajoittui Euroopan turvallisuuskehityksen näkökulmasta tilanteeseen, jossa Venäjän kylmän sodan jälkeinen uudelleenasemointi globaaliksi toimijaksi oli alkamassa. Erityisesti tapahtumat kielivät Venäjästä, joka oli päättänyt kääntää selkänsä länsimaiden rakennelmaksi kokemalleen kansainväliselle järjestelmälle. Vaikka Georgian sota jäi lopulta Euroopan unohdetuksi konfliktiksi ja myöhemmin Ukrainan tapahtumien varjoon, vuoden 2008 tapahtumat jättivät jälkeensä turvallisuuspoliittisen perinnön.
Ensinnäkin, Georgian sota opetti Venäjän suurvaltaidentiteetin voimaantumisesta. Sota hahmotteli Venäjän etupiiriajattelua sekä osoitti maalla olevan valmius ja kyky käyttää voimapolitiikkaa tavoitteidensa ajamiseksi. 2000-luvun puolivälistä lähtien Venäjä ei ole tyytynyt sivustaseuraajan asemaan kansainvälisen politiikan käänteissä vaan on aktiivisesti pyrkinyt vaikuttamaan tapahtumien kulkuun aina Syyriasta Arktikselle. Kehitykselle on ollut tunnusomaista Venäjän asevoimien voimakas modernisointi ja niiden merkityksen kasvattaminen maan ulkopolitiikan välineenä. Globaalia vaikutusvaltaa on pyritty saavuttamaan pääosin kovin keinoin Venäjän talouden ollessa liian kehittymätön kerryttämään maalle pehmeää vaikutusvaltaa.
Toinen oppi liittyy voimapolitiikan hillintään. Georgian sota osoitti, miten aggressiivisiin toimenpiteisiin puuttumattomuus lisää riskinottohaluja. Venäjän asevoimien käyttöön Georgiassa suhtauduttiin tapahtumien aikaan tuomitsevasti, mutta varsinaiset vastatoimet jäivät lähinnä kielteisten julkilausumien tasolle, eivätkä länsimaat asettaneet sanktioita Venäjän toiminnalle. Venäjän sotavoimien käytölle ei siten asetettu rajoja tai seurauksia, mikä madalsi kynnystä niiden käytölle myös jatkossa.
Kolmas oppi kytkeytyy Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin hallintaan. Georgian sota päättyi lopulta aselepoon, mutta pinnan alla on edelleen ratkaisemattoman konfliktin vivahteita. Samankaltainen kaava on sittemmin toistunut Ukrainassa, jossa Venäjä on pyrkinyt luomaan itselleen poliittisia vipuvarsia pitkittämällä sotatoimia Itä-Ukrainassa sekä liittämällä Krimin niemimaan itseensä. Tapaukset ovat osoittaneet, miten erilaiset alueelliset selkkaukset ja rajakiistat luovat otollisen pohjan eurooppalaisille turvallisuuskriiseille, ja miten etäisiltäkin tuntuvien alueiden konflikteja olisi kyettävä hallitsemaan Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin kestävyyden kannalta.
Mitä turvallisuuspoliittisia johtopäätöksiä puolestaan Suomen olisi tehtävä ottaen huomioon kulunut 10 vuotta ja lähitulevaisuus?
Ensinnäkin, Suomen on pitäydyttävä EU:n ja muiden länsimaiden Venäjän voimapolitiikan tuomitsevassa rintamassa. Viime kädessä vain yhtenäinen Venäjä-linja kykenee varjelemaan Euroopan sääntöpohjaista turvallisuusarkkitehtuuria ja luomaan riittäviä esteitä aggressiiviselle käytökselle. Toisin kuin Georgiassa, Ukrainan sodan suhteen länsimaiden linja on ollut määrätietoisempi ja yhtenäisempi talouspakotteiden ja Naton vahvistamisen myötä.
Toiseksi, Suomen on jatkettava turvallisuus- ja puolustuspoliittisten kumppanuuksien syventämistä. Georgian sota ei johtanut lännessä merkittäviin sotilaallisiin panostuksiin, jolloin niihin sisältyvä pelotevaikutus voimapolitiikan suuntaan jäi olemattomaksi. Ukrainan sodan varjossa Suomen lisääntynyt puolustusyhteistyö länsimaiden kanssa on osoittanut, miten kansallisten puolustuskykyjen tehostaminen lisää alueellista vakautta. Tiivis yhteistyö kumppaneiden kanssa ja valmius pyrkiä Naton jäseneksi ovat vahvistaneet Suomen turvallisuutta sekä nostaneet Itämeren alueen konfliktin kynnystä korkeammalle.
Kolmas ja kenties tärkein johtopäätös Suomelle liittyy tilannekuvan oikein ymmärtämiseen. Kylmän sodan jälkeinen suurvaltasuhteiden murros on tarkoittanut Venäjän kohdalla sen suurvaltaidentiteetin ja hallintojärjestelmän selviytymistarpeen välisen jännitteen lisääntymistä, joka ilmenee maan kyvyttömyytenä sopeutua kansainvälisen järjestelmän rakenteisiin. Venäjän haluttomuus omaksua näitä rakenteita luo pitkäaikaisen ulkopoliittisen rasitteen, joka ei ratkea vain puolustuspoliittisilla toimenpiteillä, vaikka niillä onkin tärkeä rooli voimapolitiikan hillitsemisessä.
Georgian sodan turvallisuuspoliittinen perintö on osoittanut, miten konfliktien ja niiden taustalla vaikuttavien ongelmien ratkaisujen jääminen puolitiehen lisää pitkällä tähtäimellä kansainvälisen järjestelmän haurautta ja syövyttää aidon liennytyksen mahdollisuuksia. Ukrainan sodan ratkaisun löytäminen on tässä mielessä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurille kohtalonkysymys. Georgian kokemukset opettivat Venäjälle, että voimapolitiikka ja etupiiriajattelu kannattavat. Suomen turvallisuuden kannalta tärkeintä olisikin, ettei Ukrainan sota vahvistaisi tätä kokemusta.
