Tunnetun arkkitehtisuvun perillinen Kirsi Siren aloittaa elämäkertansa yhden episodin otsikolla ”Nauru kuoli”. Vaikka suomalaisissa kommunisteissa äärivasemmisto kaappasi vallan 1970-luvun alkuvuosina, henkisesti tasapainoiset nuoret eivät siihen langenneet. Kun keväällä 80 vuotta täyttävän Kirsi Sirenin paksun eepoksen lukee, ymmärtää miksi.
Elämäni näytökset henkii sellaista elämän nautiskelua, työtä ja uskoa lähellä oleviin, ettei kirjan lukemisen jälkeen luota laisinkaan latteaan liukuhihnakoulutukseen tai tiukkoihin ismeihin. Se on kuin nuoren ja tulevaisuuden uskoa täynnä olevan kirjoittama, jolle jo vanhempien ja esivanhempien antama henkinen pääoma oli tulevaisuuden ylivoimatekijä. Rikas elämä sisältää toki raskaita vastoinkäymisiä, jotka eivät onnea estä.
Vanhemmat – Kaija ja Heikki Siren – olivat molemmat arkkitehteja (Ympyrätalo, Graniittitalo, Linzin Brucknerhaus, Kansallisteatterin pieni näyttämö, Bagdadin kongressipalatsi jne. sekä rakkaus Otaniemeen: kappeli, Servin mökki, Otaniemen rantasauna). Jo Kirsin isoisä J.S. Sirén oli maan arkkitehtuurin merkkihenkilöitä: suunnitteli muun muassa Eduskuntatalon ja toimi runsaan neljännesvuosisadan Teknillisen korkeakoulun ”nykyaikaisen arkkitehtuurin professorina”. Sirenien usean sukupolven kokoajana toimii kesäasunto saaristossa ja innokas purjehtiminen.
Sireneillä oli kiinteä ystävyyssuhde jo ennen Kirsin syntymää taide-elämään. Perhe vietti paljon aikaa muun muassa teatteriväen kanssa. Niinpä ystävyys Kansallisteatterin Jack Witikan kanssa kehitti yhteistyön: syntyi Sirenien suunnittelema Pieni Näyttämö. Kirsi ei muista alle 10-vuotiaana isänsä parahdusta tämän nähtyä Witikan ohjaamaa ns. absurdia teatteria: ”Ja tätä varten piti rakentaa kokonainen talo”.
Yleisöstä paras: lapset
Teatteri- ja taideopetuksen yksisilmäisyys kaiketi erkaannutti Kirsi Sirenin tahtimarssien maailmasta kohti satua ja lastenteatteria. Ensin oli Vihreä Omena sitten löytyi sekä ajatus – teatteri Hevosenkenkä – että paikka Mankkaan Juhannusmäeltä. Ydinjoukko koostui sitkeistä asiaan innostuneista – mukana myös Kirsin nuorempi sisko Sanna.
Lähtökohta oli aivan jotakin muuta kuin laitosteatterin julkkisten ja sensaationäytelmien narsistinen patsastelu. Nukketeatteri peitti ihmishahmot, ja niin korostui tarina, sen tunnelma. Siren määrittelee koko asetelman:
”Teatterissa pieni henkilö istuu katsomossa hartaana odottaen esiripun aukeamista, valmiina rakastamaan näkemäänsä ja uskomaan totena kaiken, mikä näyttämöllä tapahtuu. Illuusio muuttuu elämykseksi, jonka vaikutus voi tuntua koko elämän ajan. Me teatterintekijät olemme olemassa sitä varten, että se elämys olisi mahdollisimman täysipainoinen”.
Tuossapa nukketeatterin ydin, sadunomaisuuden ylistys ilman aikuisten maailman poliittisia karsinoivia lähetyskäskyjä. Koskee tämänkin hetken ääriaatteiden pyrkimyksiä.
Hevosenkengän sanoma – hitaasti hyvä tulee
Yli viisi vuosikymmentä Espoossa jo elänyt Hevosenkenkä eli myötämielisessä julkisuudessa, mutta sen tekijäjoukko ei päässyt valtakunnalliseen tähtigalleriaan. Sehän oli naamioitua nukketeatteria ja lapsille, tekijät piilossa. Mutta oman alansa mestaruusjoukkoon se pääsi, niin intohimoista ja sitkeää oli pienen ydinryhmän työ.
Menestysvierailut moniin ”aikuisteattereihin”, katsojamäärien kasvu – siinä määrin kuin se oli pienen Juhannusmäen rahkeissa mahdollista – ja yleinen, julkinen kunnioitus – jopa Espoossa, kaupunginoikeudet saaneessa moottoritie- ja rataverkostossa.
Edelläkävijöille tulee aina eteen vastoinkäymisiä mutta myös myötämäkeä. Siren osallistui Espoon Hanasaaressa kansainvälisen lasten- ja nuortenteatterijärjestön maailmankongressiin. Vaikka paikalta oli vain kahdeksan kilometrin matka Teatteri Hevosenkenkään, sitä ei kelpuutettu esiintyjien joukkoon. Syy estää pääsy: koska se edusti nukketeatteria!
Tuosta sisuuntuneena Hevosenkengän väki järjesti autoillaan kansainväliselle pienryhmälle vierailun Juhannusmäelle omilla autoillaan. Kävijät olivat ihastuneita ja kiitollisia: jotakin aitoa ja paikallista, vieläpä kauniissa entisen kyläkoulun pihapiirissä. Kului peräti kymmenen vuotta, ja Japanista tuli faksi: ”Do you still exist?” Alkoi vuosikymmenten mittainen yhteistyö.
Käsittämättömiä ovat kohtalon polut. Kotikaupungissaan Espoossa Kirsi Sirenin valoisuus aistittiin myös poliittisissa piireissä. Hänet vei Vihreät, sivistynyt ja ystävällinen käytös vei voiton. Mutta silti – kuten monen muunkin kulttuuritekijän suhteen – voi kysyä, kannattaako taiteilijan uhrata valtaisa määrä elämisen tuntejaan byrokratialle, vaikka sitä demokratiaksi monet kutsuvatkin.
Kirsi Siren: Elämäni näytökset. Into 2025.
