Strategisessa siirtymävaiheessa, jolloin vakiintunut järjestys on heikentynyt eikä uutta tasapainoa ole vielä muodostunut, vaarat ovat Naton entisen apulaispääsihteerin ja USA:n vastatiedustelua johtaneen David Cattlerin mukaan suurimmillaan, mutta sota ei kuitenkaan ole väistämätön.
Maksimaalisen vaaran kaudet ovat hänen mukaansa kansainvälisten suhteiden toistuva piirre. Niihin ajaudutaan, kun olemassa olevan järjestyksen luoma kurinalaisuus heikkenee nopeammin kuin uusi järjestys ehtii muodostua. Voimasuhteet muuttuvat epätasaisiksi ja kiistanalaisiksi. Sitoumukset tulkitaan yhä useammin ehdollisiksi, ja pelote heikkenee koska aikomukset, kynnykset ja reagointilogiikka ovat hämärtyneet.
– Pelote ei ole haavoittuvaisin silloin, kun valta romahtaa, vaan silloin, kun sitä käytetään epäjohdonmukaisesti ja signaalit ovat epämääräisempiä, Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskus ICDS:n osa-aikaisena tutkijana nykyisin toimiva Cattler toteaa analyysissaan.
Näkökulma on hänen mukaansa ajankohtainen, sillä se vastaa Euroopan tämänhetkistä strategista toimintaympäristöä. Kylmän sodan jälkeinen turvallisuuskehys on paineen alla, eikä sen kyky kestää uusia iskuja ilman rakenteellisia vaurioita ole lainkaan varmaa. Tämän lausuminen ääneen on hänen mielestään tarpeen tilannetietoisuuden terävöittämiseksi.
Useat kansainvälisesti arvostetut kansainvälisen politiikan asiantuntijat, kuten brittiläinen Venäjä-tuntija Mark Galeotti, ovat katsoneet, että sota Euroopassa ei ole tässä tilanteessa väistämätön eikä Eurooppa ole menettänyt kaikkea vaikutusvaltaansa. Sotatieteilijä Lawrence Freedman on puolestaan viitannut Venäjän aineellisiin ja poliittisiin rajoitteisiin sekä useimpien eurooppalaisten johtajien pyrkimykseen välttää riskejä. Näin ollen nykytilannetta ei heidän mielestään tulisi käsitellä vääjäämättömänä liukumisena kohti konfliktia.
– Tämä johtopäätös saattaa kuitenkin peittää näkyvistä välittömämmän vaaran. Ongelmana ei ole se, että Eurooppa olisi puhumassa itsensä sotaan, vaan se, että muut testaavat Eurooppaa yhä enemmän juuri siksi, että oletukset pelotteesta, yhtenäisyydestä ja reagoinnin aikatauluista ovat muuttumassa, Cattler toteaa.
Maksimaalisen vaaran jaksot eivät hänen mukaansa määrity niinkään aikomusten, vaan oletusten perusteella. Kyse on siitä, miten eri toimijat tulkitsevat epäröintiä, lukevat signaaleja ja arvioivat, ovatko kynnykset absoluuttisia vai ovatko ne sittenkin neuvoteltavissa.
Pitkään vallinneet oletukset pidäkevaikutuksista ja eskalaatiosta ovat Cattlerin mukaan vähitellen muuttumassa, eikä pidättyväinen linja välttämättä tuota vakautta. Tämä voi houkutella testaamiseen erityisesti harmaalla alueella sekaannuksen luomiseen tavalla, joka ei ylitä kineettistä kynnystä.
– Venäjän jatkuva GPS-häirintä, joka vaikuttaa siviili-ilmailuun ja meriliikenteeseen Itämeren alueella, havainnollistaa tätä logiikkaa: se on riittävän häiritsevää osoittamaan kykyä ja aikomusta, mutta mitoitettu välttämään selkeää kynnystä kollektiiviseen reagointiin, hän huomauttaa.
Euroopan keskeinen haaste ei hänen mukaansa ole sen heikkoudessa vaan reaktionopeudessa. Eteneminen tietoisuudesta oikea-aikaisiin toimiin kestää usein luvattoman kauan. Maksimaalisen vaaran aikoina tällaisista viipeistä voi tulla strateginen haavoittuvuustekijä.
– Päätöksentekoaika lyhenee. Kokeileva käyttäytyminen lisääntyy. Signaalien merkitys kasvaa. Tällaisessa ympäristössä epäröinti ei ole neutraalia, vaan se tulkitaan usein epäselvyydeksi liittokunnan päättäväisyyden ja erimielisyyden välillä, hän toteaa.
Historiallisesti tällaiset murrosvaiheet ovat ratkenneet rivien tiivistämisen, vakautumisen tai konfliktin kautta. Euroopalla on edelleen mahdollisuus vaikuttaa siihen, mikä vaihtoehdoista toteutuu. Sitä mahdollisuutta on Cattlerin mukaan syytä käyttää harkitusti, varhain ja strategisella kurinalaisuudella.
– Suurin riski ei ole ylireagointi, vaan kuvitelma, että tämä hetki menee itsestään ohi, hän varoittaa.
