Entinen pääministeri, eduskunnan puhemies Matti Vanhanen kutsuttiin valtiovarainministeriksi valmennuskohuun kaatuneen Katri Kulmunin tilalle. Valinta alleviivaa asiaosaamisen ja kokemuksen merkitystä taloutta kohdanneen poikkeuksellisen kriisin hoitamisessa.
Ministerivalinta toi mieleen, että Matti Vanhasen lisäksi Suomella on kahdeksan muutakin työkykyistä entistä pääministeriä, joiden kokemusperusteinen tietotaito on ilmeisessä vajaakäytössä. Osalla heistä ammatillista kysyntää on ilmennyt enemmänkin ulkomailla.
Yhteiskuntailmapiiriin näyttää pesityneen tapa kohdella entisiä pääministereitä jonkinlaisena korkea-asteisena poliittisena ongelmajätteenä. Aivan suotta.
Esko Aho, Paavo Lipponen, Anneli Jäätteenmäki, Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Juha Sipilä ja Antti Rinne voitaisiin nähdä raskaan sarjan reservinä, jonka osaamisella, kotimaisilla ja kansainvälisillä kontakteilla sekä onnistumisista ja epäonnistumisista kertyneellä kokemuksella luulisi olevan arvoa. He voisivat olla parhaita voimia etsittäessä kansallista yhteisymmärrystä nousuun koronakriisin syventämästä taloudellisesta rotkosta.
En tietenkään ole ehdottamassa näitä henkilöitä hallitukseen. Mutta Urho Kekkosen kuuluisaa lausumaa mukaellen isänmaata voi palvella myös hallituksen ulkopuolella.
Pisimpään palvelleet ex-pääministerit kantavat juhlapuvussaan Akseli Gallen-Kalkelan suunnittelemaa Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristiä, jonka rintatähdessä ovat sanat ”Isänmaan hyväksi”. Palveluksesta on kiitetty muttei välttämättä vapautettu.
Kun taloutta lähdetään taantuman jäljiltä nostamaan kohti kuopan reunaa, tasapainottamisen keinovalikoimasta varmasti syntyy vakavia erimielisyyksiä. Voisiko entisistä pääministereistä muodostettu neuvonantajaryhmä parantaa edellytyksiä yhteisymmärrykseen tai edes yhteissietämiseen?
Epäilemättä tähän kysymykseen esitetään vastaväite, jonka mukaan kaikki mainitut ovat eri tavoin ”ryvettyneitä”. Niinpä. Pääministeri, maan vahvin julkisen vallan käyttäjä, ei välty sen paremmin aiheelliselta arvostelulta kuin epäreilulta lokaamiseltakaan. Suurella todennäköisyydellä tämän tulee kokemaan myös nykyinen pääministeri, jonka poliittinen kuherruskuukausi on poikkeusolojen valokeilassa venynyt jo puolen vuoden pituiseksi.
Ei ole aihetta vähätellä nykyisen hallituksen avainministerien kykyä toimia vaikeassa tilanteessa. Mutta vaikeat ja kiistanalaiset päätökset ovat kaikki vielä edessä. Enemmistönsä turvin hallitus voi toki runnoa niitä läpi ryhmäkurin avulla, mutta laajempi yhteisymmärrys loiventaisi vastakkainasettelua.
Mitään pysyvää hyötyä ei synny asetelmasta, jossa opposition mielestä hallitus tekee kaiken väärin, ja hallitus torjuu olankohautuksella kaikki oppisitiosta tehdyt esitykset. Ohipuhe, jolla kaikki ehdotukset ja kysymykset kuitataan muistuttamalla edellisten vaalikausien hallitusten ja oppositioiden puheista ja teoista, alkaa olla väsynyttä taktiikkaa.
Ylimielinen vallantäyteys ja rakkikoiramainen louskutus sopivat kumpikin huonosti niin kriisiaikaan kuin siitä toipumiseenkin. Kumpikaan asenne ei ole omiaan lujittamaan kansanvaltaisen päätöksenteon uskottavuutta. Ne palvelevat vain ääriajattelua.
Kevään kuluessa on sentään hetkittäin nähty välähdyksiä asiallisesta vuoropuhelusta. Toivottavasti tämä ei jää ohimeneväksi ilmiöksi.
