Suomessa on vuosi eletty talouspopulismin aikaa. Vaikeisiin taloudellisiin kysymyksiin on annettu yksinkertaisia ratkaisuja. Hyviin asioihin riippumatta niiden tuottavuudesta on rahaa. Kaikki elvyttämisen nimellä kulkeva on hyvä. Valtion velkaantuminen ei ole ongelma. Keskuspankki voi painaa lisää rahaa. Valtioiden ei tarvitse maksaa velkojaan takaisin.
Talouspopulismi on osin seurausta Sipilän hallituksen taloustoimista. Kilpailukyky laitettiin kuntoon ja velka-aste saatettiin laskevalle uralle. Syntyi vihdoin kasvua ja positiivinen mieliala. Syntyi antiteesi. Sipilän jälkeen säästöpolitiikan aika on ohi.
Populistisen talouspolitiikan juuret ovat kuitenkin syvemmällä, Antti Rinteen valinnassa ja SDP:n talouspolitiikan muutoksessa. SDP on aina ollut teollisuuden rakentaja ja talouden vastuunkantaja. Teollisuustyöntekijöiden määrän väheneminen ja SDP:n kannatuksen lasku johtivat puolueen uuteen talouspolitiikkaan. Työn sijasta puolue suosii nyt tulonsiirtoja.
Keskusta puolestaan oli alkiolaisena puolueena keskittynyt valtion rahan saamiseen maataloudelle ja maakuntiin. Suomen EU-jäsenyys teki maataloudesta yritystoimintaa. Maakuntien pelastaminen ei ole nykyisin rahasta kiinni vaan siitä, minkälaisilla rakenteellisilla ratkaisuilla maakunnat pyritään pitämään elinvoimaisina. Keskustasta on puolestaan tullut yrittämisen puolue.
Näin Antti Rinteen hallitusohjelma syntyi hallituspuolueiden menolisäysten ja keskustan talouden tasapainottamis- ja uudistamisvaatimusten kompromissina.
Sekä Antti Rinne että Sanna Marin ovat lykänneet keskustan osuuden toteuttamista sekä elokuussa että maaliskuussa toteamalla, että ”nyt ei ole oikea aika”. Lakien pitkästä valmisteluajasta johtuen ensi elokuun budjettiriihessä onkin kyse siitä, onko hallitusohjelma tehty vilpittömässä mielessä ja toteutetaanko myös keskustan taloudelliset reunaehdot.
Mutta kyse ei ole vain keskustasta. Jos vasemmistolle vaikeista työllisyystoimista ja talouden tasapainottamisesta ei sovita, luottamus Suomen talouteen heikkenee ratkaisevasti. Sillä on suuri merkitys Suomen talouden elpymiselle.
Talouskriisin 1991 seurauksena Suomessa tekivät sekä Ahon että Lipposen hallitus merkittäviä rakenteellisia uudistuksia ja työnteon kannattavuutta parannettiin Arja Alhon johdolla. Sen seurauksena bruttokansantuote henkeä kohden nousi lasku- ja noususuhdanteen aikana vuoden 1991 28 000 eurosta vuoden 2007 44 000 euroon.
Talouskriisissä 2008 elvytettiin ja merkittävämmät rakenteelliset uudistukset tehtiin vasta Sipilän hallituksen aikana. Tämän seurauksena bruttokansantuote henkeä kohden laski ensin ja sitten nousi 2019 vuoden 2008 tasolle. Eli koettiin menetetty vuosikymmen.
Vuoden 2008 velkakriisissä nähtiin myös että maat kuten Irlanti ja Latvia, jotka nopeasti tekivät uudistuksia ja tasapainottivat talouttaan, pääsivät nopeaan nousuun. Vastaanhangoitellut Kreikka sen sijaan kärsi suurista vaikeuksista aina siihen saakka, kunnes se pakotettiin euroeron uhalla ssaneeraamaan taloutensa.
Suurella valtion velalla on merkitystä myös tulevaan kasvuun. Suurimpia velallisvaltioita ovat Japani ja Italia. Kumpikin ovat hyvin hitaan kasvun maita. Voidaankin sanoa, että velalla voidaan helpottaa tilannetta nyt, mutta sillä heikennetään kansakunnan mahdollisuuksia menestyä tulevaisuudessa.
Suomen valtio velkaantuu tänä vuonna 20 mrd euroa. Elvytys on nyt mittaluokaltaan kaksinkertainen vuoden 2008 kriisiin verrattuna. Jos elokuussa ei tehdä konkreettisia päätöksiä työllisyyden ja yrittämisen edistämisestä ja talouden tasapainottamisesta, tämä kriisi hoidetaan huonommin kuin vuosien 1991 ja 2008 kriisit. Toivottavasti elokuussa tulee totuuden aika ja talouspopulismin loppu.
