Nyt tämä vahvuutemme ei näytä olevan vallitseva tilanne työmarkkinoilla. Olen huolissani siitä, että työmarkkinoilla ollaan ajautumassa tilanteeseen, joka ei ole kenenkään etu.
En puolusta aiempaa mallia, jolla sopimuksia tehtiin keskitetysti tupo-pöydissä. Neuvotteluja käydään nyt liittokierroksena. Tätä työtä pitää kunnioittaa ja antaa työrauha siihen.
Olemme saaneet nostettua kovan urakan jälkeen Suomen kilpailukykyä suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihimme.
Kun liityimme EU:hun ja euroalueeseen, hyväksyimme käytännössä, että Suomen kilpailukyvyn palauttaminen tapahtuu sisäisen devalvaation kautta. Katsoessa taaksepäin pitää huomata myös, että palkansaajat ovat joustaneet jo pitkään, jotta talous saadaan kuntoon. Vuonna 2013 tehtiin työllisyys- ja kasvusopimus, jonka mukaiset palkankorotukset olivat vaatimattomat (20 euroa vuonna 2014 ja 0,4 prosenttia vuonna 2015). Kiky-sopimuksessa palkankorotukseksi sovittiin vuodelle 2016 nolla prosenttia ja työnantajamaksuja siirrettiin palkansaajille yhteensä 2 miljardia vuodessa.
Sekä työllisyys- ja kasvusopimus että kilpailukykysopimus olivat sisäisiä devalvaatioita.
Saavutimme kilpailukykysopimuksessa asetetun tavoitteen ja palkansaajat ovat osallistuneet merkittävästi tämän aikaansaamiseen. Jos joku arvelee, että palkansaajapuoli ei olisi huolissaan kilpailukyvystämme, hän on väärässä. Hyvä osoitus sitoutumisesta yhteiseen tavoitteeseen oli, että allekirjoitimme kilpailukykysopimuksen vuonna 2016, vaikka se oli palkansaajille todella raskas ratkaisu ja olemme toimineet sen mukaisesti.
Kilpailukykysopimusta tehtäessä Suomen talous oli todella huonossa kunnossa. Työllisyysaste oli tuolloin 67 prosenttia ja valtion budjetin alijäämä oli iso. Hallituksella ja pääministeri Juha Sipilällä oli karu vaihtoehto kilpailukyvyn parantamiseksi, jos kilpailukykysopimusta ei olisi saatu aikaan.
Päätös oli palkansaajille erittäin vaikea hyväksyä, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Suomi on hyötynyt sopimuksesta. Sitä en kuitenkaan hyväksy, että palkansaajien venymistä ja sitoutumista väheksytään. Kaikkien osapuolten olisi pidettävä mielessä palkansaajien osuus kilpailukyvyn parantamisessa.
On päivänselvää, että työajan pidennys kilpailukykysopimuksen mukaan oli palkanalennus, joka osaltaan paransi Suomen kilpailukykyä. En allekirjoita näkemystä, että sopimus kiky-tunneista olisi aikanaan tehty pysyväksi. Liittokohtaisissa neuvotteluissa palataan asiaan yksitellen, mikä hankaloittaa sopimusten syntyä.
Jos Suomi ajautuu kriisiin, onko enää mahdollista jatkossa sopia tai tehdä sisäistä devalvaatiota? Löytyykö vastuunkantoa myös työnantajilta?
Lyhytkestoisen työnantajaedun tavoittelun sijaan olisi nyt katsottava laajempaa kokonaisuutta. Palkansaajat ovat viiden viime vuoden aikana uhranneet paljon. Työnantajien tulisi joustaa ja luopua kiky-tunneista, jotta vältymme hallitsemattomalta kriisiltä.
