Asunnoista ja asuntopolitiikasta käydään Suomessa kummallista keskustelua, sanoo Aalto-yliopiston kaupunkitaloustieteen professori Tuukka Saarimaa. Hiljattain Yle nosti esiin, että pääkaupunkiseudun asuinalueet jakautuvat entistä enemmän omistusasunto- ja vuokra-asuntovaltaisiin.
– Ei se välttämättä ole ongelma, eikä laaja ilmiö, kommentoi Saarimaa, jonka mukaan lopulta on kyse melko harvoista alueista, joissa asuu vähän ihmisiä.
Hän kysyy mitä haittaa siitä olisi, että nuoria aikuisia asuu yksiöissä samalla alueella. Asukasvaihtuvuutta ja siitä seuraavaa yhteisöllisyyden ja sosiaalisen kontrollin puutetta on joskus tarjottu haitoiksi, mutta Saarimaa toteaa, että ennen kuin näin voi väittää, pitäisi asiasta olla systemaattista tietoa.
– Ja vaikka näin olisi, en ole ihan varma, mitä asialle pitäisi tehdä. Tuskin haluamme kieltää vuokrataloja.
Saarimaa jatkaa, että segregaation eli alueiden eriytymisen suhteen voi olla haittaa, jos pienituloiset kasaantuvat samoille alueille, mutta tutkimusnäytön mukaan sillä on merkitystä etenkin lapsille.
– Ei ole näyttöä, että aikuisille olisi suurta väliä missä he asuvat.
Mediassa on moitittu myös Espoon ja Vantaan uusia kerrostaloalueita, esimerkiksi Kivistöä, Perkkaa-Vermonniittyä ja Suurpeltoa epäviihtyisästä koppirakentamisesta. Tämä kehitys johtuu osin Helsingin toiminnasta, Saarimaa väittää.
– Ajatellaan, että Helsinki on onnistunut hienosti, kun se ei ole sallinut rakentaa niin pieniä asuntoja. Mutta pieniä asuntoja kannattaisi nimenomaan rakentaa keskeisille paikoille, missä on kallista. Kun niitä ei saa rakentaa sinne, missä on eniten kysyntää, niin sitten niitä rakennetaan vähän kummallisiin paikkoihin, mikä johtuu muualla kuin näissä kaupungeissa tehdyistä kaavoituspäätöksissä, Saarimaa selittää.
Eli kärjistetysti, kun pieniä asuntoja ei saa rakentaa Helsingin keskustaan niitä syntyy Suurpeltoon.
Asiantuntijat vs. kuluttajat
Myös uusia asuntoja ja niiden pohjakuvia on nykyisin muodikasta ruotia mediassa.
– Se on siitä kummallista, että asunnoissa asukkaiden mielipide ei merkitse, vaan joku asiantuntija kertoo, mikä on hyvä asunto.
Saarimaa huomauttaa, että näin ei ole minkään muun kulutushyödykkeen kohdalla.
– Ei kukaan ulkopuolinen asiantuntija sano vaikkapa sohvista tai vaatteista, että paljonko niitä pitää tuottaa ja millaisia.
Sen sijaan asumisessa asiantuntijat voivat linjata, että on ”väärin”, että joku asuu 20 neliön asunnossa ja maksaa siitä 600 euroa, kun hän voisi asua isommassa asunnossa, joka maksaa 700 euroa. Ikään kuin olisi parempi käyttää se ylimääräinen satanen asumiseen kuin johonkin muuhun kulutukseen, Saarimaa pohtii.
– Se on se markkinatalouden hienous, että ihmiset voivat tehdä omia valintojaan, hän kuittaa.
Asuntopolitiikan keinot eriytymiseen vähissä
Kaupunkien segregaatiota eli alueiden eriytymistä vastaan on Saarimaan mukaan jokseenkin vaikea taistella asuntopolitiikalla.
– Mitä suurituloisempi ihminen on, sitä enemmän hän on valmis maksamaan naapuruston laadusta, minkä vuoksi suurituloiset asuvat usein omilla alueillaan.
Valtion tukemaa vuokratuotantoa voidaan rakentaa kalliille alueille, kuten Helsingin Jätkäsaareen ja Kalasatamaan, jolloin näihin pääsee asumaan joitakin pienituloisia. Sen sijaan segregoituneille alueille, jotka ovat yleensä kauempana kaupungin laidoilla, on huomattavasti vaikeampaa houkutella keski- ja suurituloisia. Tällä hetkellä niihin ei synny omistustuotantoa senkään vuoksi, ettei rakennusliikkeille ole halpojen hintojen aikana kannattavaa rakentaa.
– Lapsiperheiden näkökulmasta voi olla järkevää tehdä sosiaalista sekoittamista, mutta on muistettava, että se maksaa rahaa, oli kyse sitten kaupungin vuokra-asunnoista tai asumisoikeusasunnoista. Jos halutaan auttaa pienituloisia lapsiperheitä, niin pitäisikö se tehdä vaikuttamalla asuinympäristöön, vai antaa suoraan resurssia pienituloisille tai esimerkiksi kouluille, Saarimaa purkaa dilemmaa.
Helsingin kaupunki uskoo sosiaaliseen sekoittamiseen. Valtuusto päätti viime vuonna, että Hernesaaren uudesta asuinalueesta kolmannes tulee olemaan tuettua kaupungin vuokra-asumista. Saarimaa sanoo, ettei ole varma tämän järkevyydestä.
– Se maksaa paljon sekä vuokra- että tonttituloina ja lopulta hyvin pieni osa pienituloisista pääsee sinne asumaan. Se on tietysti mukavaa heille, mutta pitäisi miettiä vaihtoehtoiskustannusta.
Jos pienituloisten asumista halutaan tukea, Saarimaan mukaan asumistuki on siihen selkeästi parempi ratkaisu kuin tuettu asuntotuotanto. Asumistuki joustaa ja sitä saa aina kun siihen on oikeutettu, toisin kuin ara-asunnot, jotka jakautuvat sattumanvaraisesti.
”Muuttovero” pois?
Varainsiirtovero on noussut jälleen keskusteluun, kun on mietitty keinoja vauhdittaa rakennusalan toipumista historiallisen pahasta kuopasta. SDP:stä on ehdotettu esimerkiksi veron väliaikaista poistoa.
Saarimaan mukaan varainsiirtovero pitäisi poistaa kokonaan ja mielellään rivakalla päätöksellä, joka ei aiheuta markkinoille välitilaa.
– Se on kummallinen muuttamiseen kohdistuva vero.
Saarimaa ei myöskään näe, että rakentamista voisi elvyttää valtion tukemalla asuntotuotannolla. Mekanismia ei ole tarkoitettu rakennuttajien kannustamiseen, hän huomauttaa.
– Sitä tehtiin 1990-luvun laman aikana ja nyt niitä rakennuksia puretaan, kun tehtiin pelkkää araa. Sen sijaan ara-tuotannolla on luontaisesti suhdanteita tasaava vaikutus, jos sitä tehdään suunnilleen saman verran koko ajan, kun yksityinen rakentaminen heiluu.
Sen sijaan lisää asuntoja kannattaisi nyt kaavoittaa alueille, joissa on korkeat neliöhinnat. Valitus Helsingin liiallisesta tiivistämistä on Saarimaan mielestä liioittelua.
– Myös pääkaupunkiseudulla voi halutessaan asua väljillä alueilla ja vieläpä melko halvalla. Sen sijaan nimenomaan tiiviit ja hyvin saavutettavat alueet ovat kalliita. Hintainformaatio paljastaa, minkälaisista alueista on pulaa.
– Sinänsä Helsingissä on kyllä lisätty merkittävästi rakentamista hyvillä alueilla, mutta eivät nekään erityisen tiiviitä ole, kun vertaa esimerkiksi muihin Pohjoismaiden pääkaupunkeihin. Luontoa päin vastoin säästyy, kun rakennetaan vanhat satama-alueet ja vastaavat tiheästi.