Jos antaa kiukuttelevalle lapselle periksi kaupan karkkihyllyllä, voi olla varma että jatkossa lapsi kiukuttelee kahta kauheammin. Myöntymällä luopuu samalla päätösvallastaan.
Tämä tuli mieleeni, kun tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie (kok.) ilmoitti torstaina 9. lokakuuta, että elokuva-alalle suunnitellut tukien leikkaukset on peruttu. Vielä syyskuun alussa annetussa hallituksen budjettiesityksessä opetus- ja kulttuuriministeriön jakamia yritystukia eli käytännössä Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea oli tarkoitus leikata 7,8 miljoonaa euroa.
Esityksen tultua julki tuista nauttivan elokuva-alan ja muun kulttuurieliitin rummutus suunniteltujen säästöjen perumiseksi alkoi välittömästi. Luova ala keksi luovia perusteita tukien säilyttämiselle.
Yritystukea ryhdyttiin markkinoimaan mainiona investointina. Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Lasse Saarinen linjasi MTV:llä 19. syyskuuta, että “säätiön tukea pitäisi kutsua investoinniksi, ei tueksi lainkaan.” Niin ikään ohjaaja Mika Kaurismäki totesi MTV:lle samana päivänä elokuville annetun valtiontuen palautuvan verojen kautta valtion kirstuun keskimäärin kaksinkertaisena.
Hurjien tuottolukujen jälkeen epäselväksi jää vain, miksi tällainen “rahasampo” tarvitsee tuekseen veronmaksajien rahaa?
Hataralla totuuspohjalla olevat “tuottoluvut” ovat kätevä keino välttää vaikeampaa arvokeskustelua: Miksi elokuva-alan yritystukien pitäisi olla koskemattomassa erityissuojelussa samalla, kun leikkauksia kohdistetaan vaikeassa taloudellisessa tilanteessa myös peruspalveluihin?
Valtaosa suomalaisista on tutkitusti valmiita leikkaamaan taiteen ja kulttuurin tuista. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) arvo- ja asennetutkimuksen mukaan enemmistö suomalaisista leikkaisi taiteesta ja kulttuurista. Vain 13 prosenttia vastusti leikkauksia täysin. Ei siis ole sattumaa, että priorisointikeskustelu haluttiin välttää.
Nopea vilkaisu elokuvasäätiön tukea saaneisiin vuonna 2024 ensi-iltansa saaneiden elokuvien katsojalukuihin herättää kysymyksen, ettemmekö todella pärjäisi hieman vähemmälläkin julkisella tuella.
Dokumenttielokuva 10 kirjettä tulevaisuuteen sai 175 000 euron tuen ja keräsi koko vuoden aikana peräti 93 katsojaa. Fiktioelokuva Parvet rohmusi peräti 500 000 euroa ja keräsi koko vuoden aikana vain 593 katsojaa. Dokumenttielokuva Hard to Break sai tukea 165 000 euroa ja keräsi vuoden aikana 1345 katsojaa.
Joukossa oli toki katsotumpiakin elokuvia, mutta esimerkit alleviivaavat, ettei tukien vähentäminen tarkoittaisi suomalaisten rakastaman kulttuurin kuolemaa, toisin kuin vasemmistopoliitikkojen puheenparresta olisi saattanut päätellä.
Tilanteessa, jossa velkaannumme yhä miljarditolkulla vuosittain, asiat on pystyttävä laittamaan tärkeysjärjestykseen. Siksi olen pahoillani siitä, että budjettiriihessä muuten hyvää päätöksentekokykyä osoittanut hallitus peruutti jo sovituista säästötoimista äänekkään eturyhmän painostuksen edessä.
Näin toimimalla tultiin luoneeksi ennakkotapaus, jonka perusteella äänekkäin saa tahtonsa läpi ja veronmaksaja maksaa laskun. Viime hallituskaudella tämä oli vallitseva käytäntö, mutta odotin tältä hallitukselta enemmän.