Puheenjohtaja Antti Kaikkosen johdolla keskusta on viime aikoina toistellut virheellistä väitettä, jonka mukaan hallituksen Palestiina-kysymykseen liittyvät ulkopolitiikan linjat muka olisivat sekaisin. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan hallituksen linja Palestiinan tunnustamiseen on ollut selvä jo pitkään: Palestiina voidaan tunnustaa aikaisintaan sitten, kun Hamas on vapauttanut panttivangit, luopunut aseista, arabimaat ovat tunnustaneet Israelin ja uskottava tiekartta kohti kahden valtion ratkaisua on näköpiirissä.
Ehdollisuus on kirjattu myös useiden liittolaismaidemme pohdintoihin Palestiinan tunnustamisesta. Miksi? Siksi, että Hamasin johtajat ovat jo etukäteen juhlineet eräiden läntisten demokratioiden ilmoituksia tunnustaa Palestiina ehdoitta. Hamasin terroristeille jo pelkät pohdinnat Palestiinan ehdottomasta tunnustamisesta ovat voitto niin imagopoliittisesti kuin myös yhtenä askeleena kohti juutalaisten joukkotuhontaan tähtäävässä intifadassaan.
Tätä kaikkea vasten onkin hämmästyttävää, että keskusta ilmoitti reilu viikko sitten ajavansa Palestiinan tunnustamista pikaisesti jo tänä syksynä. Kaikkonen toki puhui ehdollisuudesta sivulauseessa, mutta ilmaan jäi häilymään kysymys: Onko keskusta tunnustamassa Palestiinan muiden vasemmistopuolueiden mukana jo tänä syksynä huolimatta siitä, täyttyvätkö ulkopoliittisen johdon linjaamat ehdot tai eivät? Ja jos ovat, niin mitä muita kädenojennuksia keskusta haluaa Hamasin islamisteille tehdä?
Yritin kysellä asiasta keskustan Antti Kaikkoselta, Jouni Ovaskalta ja Antti Kurviselta somepalvelu X:ssä. Vielä edeltävänä päivänä kritiikistäni näyttävän teatraalisesti pillastunut kepulaisvaikuttajien lauma näytti kadonneen maanrakoon heti, kun heille esitettiin vaikea kysymys.
Niinpä on turvallista todeta, ettei keskustan hyökkäyksissä hallitusta kohtaan ole kyse Suomen ulkopolitiikasta, vaan sisäpoliittisista irtopisteistä. Rajun punasiirtymän kokeneen entisen valtionhoitajapuolueen näätämäisestä yrityksestä peittää sitä tosiasiaa, ettei se ole Kaikkosen johdolla kyennyt muodostamaan johdonmukaista kantaa edes sellaisessa asiassa, josta se rinta rottingilla sättii muita. Siispä Kaikkosen viimeiseksi keinoksi jäi yritys nakertaa Suomen ulkopoliittista linjaa sumuttamalla ja viemällä kansalaisten huomiota pois omasta kyvyttömyydestään johtaa puoluettaan vastuullisesti.
Koko Suomea kutkuttava kysymys kuuluukin, seisooko Keskusta turvallisuuspoliittisen selonteon, vakiintuneen ulkopolitiikan linjan ja hallituksen johdonmukaisen Lähi-itä -politiikan takana vai onko Kaikkonen nostanut puolueensa toisenkin jalan Greta Thurnbergin islamistiflotillaan? Jotain osviittaa antanee se, että keskustan ykkösvitja juoksee näinkin yksinkertaista kysymystä karkuun täyden sekaannuksen vallassa.