Toimittaja Laura Halminen ryhtyi useita vuosia sitten kaivelemaan tietoja suomalaissyntyisestä Neuvostoliittoon paenneesta leipurista nimeltään Eemil Vaateri. Tämä oli yksi niistä punakapinaan ryhtyneistä, jotka jättivät punakapinalliset piiritettyyn Viipuriin ja livahtivat laivoilla kohti Vladimir Leninin ”unelmavaltiota”.
Muun muassa Kalervo Manner, Edward Gylling, O.W. Kuusinen ja Yrjö Sirola välttivät näin tuomiot Suomessa, mutta useat heistä tapasivat kohtalonsa rajan tuolla puolen.
Yksi paenneista ja Venäjän lihamyllystä selvinneistä oli Eemil Vaateri, joka onnistui pääsemään puna-armeijan niin sanottuun kansainväliseen osastoon koulutettavaksi. Punaupseerikoulua käytiin Pietarin Vasilin saarella. Näitä nuoria Suomesta loikanneita käytettiin muun muassa lopettamaan suomalaisten suorittama Aunuksen retki.
Vaateri oli yksi 605 kurssilaisesta ja valmistui vuonna 1923. Toiminta oli Tarton rauhansopimuksen vastaista, mutta eipä Neuvosto-Venäjä ole koskaan pitänyt kiinni solmimistaan sopimuksista – jollei siitä ole erityistä etua kommunistijärjestelmälle itselleen. Vähitellen Vaaterista kouliintui suomen kielen taitonsa vuoksi erinomainen vakooja.
Raja Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuoti monin paikoin 1920- ja vielä 1930-luvuilla niin, ettei ollut kovinkaan vaativa tehtävä livahtaa yli rajan ja palata takaisin. Niinpä Emil Vaateri toimi useaan otteeseen Suomen puolella vakoilijana. Hän esiintyi peitenimillä ja ahkeroi itäisissä Suomen osissa pitkiä ajanjaksoja. Heitä oli lukuisa joukko, ja niinpä strategisesti tärkeistä kohteista kertyi kosolti laadukasta tietoa puna-armeijan käyttöön.
Vaateri selviää teurastuksista ja ylennetään kapteeniksi
Tulevan suomenkielisen puna-armeijan kapteenin etenemisestä hierarkiassa ei tiedetä paljoa. Suomessa oli selvä käsitys tilanteesta rajan takana ja siellä vallitsevasta kurjuudesta: suurlähettiläämme raportoi Josif Stalinin ryhtyneen järjestelmälliseen vähemmistökansojen tuhoamiseen. Suomalaisilla oli painavat perusteet tuntea aitoa pelkoa ja niin kutsuttua ryssävihaa, vaikka siitä myöhemmin tulikin edistyksellisissä piireissä ulkopoliittisesti halveksittavaa.
Stalin seurasi tarkoin tappokiintiöiden toteuttamista NL:n eri nurkilla. Voi hyvinkin olla, että Vaateri nautti tulevan Karjalan ja valloitettavan Suomen pääministeri O.W. Kuusisen luottamusta. Oletettavaa on, että Vaateri toimi uskollisena niin sanottuna vainoajana, vaikka merkintöjä tästä ei löydy. Ennen sotaa Vaateri liittyi 18 000 miestä käsittäneeseen kansanarmeijaan kapteenina.
Laura Halminen sai vihiä ja innostui tutkimaan salaperäisen punaupseerin kohtaloa sattumuksen kautta. Jatkosodan alussa suomalaiset etenivät vauhdilla kohti talvisotaa edeltänyttä ”vanhaa rajaa”. Kohtalonsa Emil Vaateri kohtasi, kun suomalainen lähettipartio Risto Mäkinen sen mukana ja Vaateri törmäsivät metsässä toisiinsa. Mäkinen oli nopeampi ja niin Vaateri kaatui kanervikkoon. Ennen sitä tämä oli ehtinyt selvällä suomen kielellä huutaa vastauksena antautumiskäskylle: ”En ikinä”.
Sotasaalis säilöi uteliaisuuden
Mäkinen kumppaneineen tutki kaatuneen taskut ja ihmetteli, mitä suomenkielinen kapteeni – vieläpä pataljoonan komentaja – teki puna-armeijan asussa. Tämän taskut tyhjennettiin, sormus ja kunniamerkki irrotettiin ja tämän vaimon passi otettiin talteen. Siihen oli merkitty myös vainajan lapset. Mäkinen kirjoitti tapauksesta kotiväelleen ja talletti saaliin vuosikymmeniksi, kunnes Halminen kuuli läheistensä kautta arvoituksesta.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla Halminen aloitti tiedonkeruun – kiitokset siitä Risto Mäkisen halulle säilyttää sotamuistot itsellään. Siinä etsintää auttoivat niin Suomen kuin Neuvostoliitonkin arkistot. Vaateri oli virallisesti kadonnut 14.7.1941 Tolvajärvellä. Puna-armeijalle tapaus oli hyvin tyypillinen, kaatuneista ja kadonneista Neuvostoliitto nyky-Venäjän tapaan ole ollut koskaan kiinnostunut. Laura Halminen kommentoi silloisen Neuvostoliiton käytäntöä:
”Neuvostoliitto on mestari jättämään kuolleet sotilaansa niille sijoilleen. Puna-armeijalle sotilas oli tykin ruokaa ja kuolleena arvoton. Hänen ruumiinsa oli jätettä.”
Tämä toistuu tänäkin päivänä Ukrainan rintamilla. Samoin kuin se, että myös kahdeksan vuosikymmentä sitten osa rintamalle kutsutuista oli henkirikoksista tuomittuja pitkäaikaisvankeja: sodi niin saat palkkioksi armahduksen.
Osa upseeri ja vakooja Vaaterin elämästä jää salaisuudeksi. Niin pitkälle tämän suomalaissuku ja Halminen tutkimuksissaan kuitenkin etenivät, että empimisen jälkeen Emil Vaaterin omaiset Suomesta ja hänen jälkeläisensä Venäjältä ehtivät ennen rajojen sulkeutumista tavata toisensa. Sitä ennen kieli- ja byrokratiavaikeudet oli kuitenkin voitettava. Silti jopa epäluuloinen väki itärajankin takana näki, että kuolleen suomalaissyntyisen kapteenin kohtalon selvittämiseen ja ystävällishenkisiin tapaamisiin ei liittynyt valtakunnan tasoista vaaraa.
Juuri nyt ja tämän päivän kireissä tunnelmissa vastaavanlaiset menneisyyden tutkimukset eivät liene mahdollisia. Jopa sodassa kuolleiden esiin kaivaminen ja tunnistaminen on rangaistavaa, suoranaista läntistä agenttitoimintaa.
Laura Halminen: Upseeri ja vakooja. Suomalaisloikkari Emil Vaateri. Docendo 2023.