Ukrainalainen 74-vuotias Juri kertoo virolaiselle Postimees -lehdelle asuneensa vuoden kellarissa Venäjän tekemien pommitusten takia.
– Olemme niin väsyneitä tähän, hän sanoo ääni murtuen ja kyyneleet silmissä.
Juri ja hänen 70-vuotias vaimonsa Jelena asuvat Donetskin alueen eteläosassa. Etulinjalle on noin kilometri. Samassa kellarissa asuu myös muita ikäihmisiä.
– Haluaisimme vaimoni kanssa poikamme ja lastenlastemme luokse, Juri kertoo.
Heidän poikansa asuu Venäjän miehittämässä Donetskissa. Lapsenlapset asuvat Pietarissa Venäjällä.
– Heti kun saamme mahdollisuuden, haluaisimme käydä poikamme luona, Jelena sanoo.
– En tiedä miten, hän vastaa kysymykseen, kuinka he aikovat tehdä sen.
Pariskunta on niitä Itä-Ukrainan asukkaita, joita ukrainalaisen lehdistö kutsuu odottelijoiksi. Heille ei ole tärkeää, kuka sodan voittaa. He ainoastaan toivovat, että sota loppuu ja aseet hiljenevät.
Samassa kellarissa asuva Jekaterina kertoo Postimees -lehdelle sodan kauhuista. Tapetut ihmiset ovat heille kuin uusi normaali.
– Monet ovat kuolleet. Ammus repäisi naapurini pään auki, hän kertoo
Naiset eivät uskalla poistua kellarista lainkaan ulos.
– He sanovat, että aurinko paistaa tänään. Olisi kiva lämmitellä kevätauringossa, toteaa Antonina.
Nälästä tai kylmyydestä kellarissa asuvat vanhukset eivät joudu kärsimään. Humanitaarista apua ja lämmityspuita tuodaan heille säännöllisesti.
– Eniten ongelmia on lääkkeiden kanssa. Joillakin on ongelmia verenpaineen kanssa, joillain sydämen kanssa, Irina kuvaa lääkepulaa.
Toinen haaste liittyy maan alla asuvien mielialaan.
– Joskus iltaisin laulamme ja luemme yhdessä. Naiset kutovat, miehet keskustelevat keskenään. Tärkeintä on estää ihmisten masennus. Me todella välitämme ja tuemme toisiamme, muuten emme selviä, Irina kertoo.
– Tietysti sitä tapahtuu, että jollain ei kestä hermot. Emme käy paljoakaan ulkona. Kukaan ei mene kävelylle. Jos on hiljaista, se on aina petollista. Jokaisella hetkellä jotain voi lentää sisään, hän viittaa pommeihin.
Kellarissa asuvilla eläkeläisiä on yhä toivoa.
– Toivomme, että tulevana keväänä kaikki muuttuu ja heidät (venäläiset) ajetaan pois. Joka kerta sitä kuitenkin lykätään uudelleen, Irina toteaa.
– Mutta toivomme silti. Uskomme, koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.