FT Olli Bäckström on perehtynyt erityisesti 1600-luvun historiaan ja Kustaa II Adolfia käsittelevässä yli 500-sivusessa teoksessaan hän paneutuu kuninkaan Saksan sotaretkeen vuosina 1630-1632.
Vuonna 1629 kuningas ja valtaneuvosto olivat tehneet päätöksen interventiosta Saksaan. Virallisena syynä oli uskonnollinen solidaarisuus saksalaisia protestantteja kohtaan, mutta mukana oli myös tarve suojella Ruotsin omia poliittisia, taloudellisia ja sotilaallisia intressejä.
Hyökkäystä varten tarvittiin paljon sotilaita, mutta kokoon saatiin aluksi vain 9[nbsp]000 ruotusotamiestä. Miesvahvuuden lisäämiseksi oli rekrytoitava paljon ulkomaisia ammattisotilaisiin, joita värvättiin ympäri Eurooppaa. Palkkasotilaat maksoivat paljon, mutta runsaiden rautamalmiesiintymien ansiosta Ruotsi oli asetuotannon suhteen lähes omavarainen toisin kuin monet aikalaisvaltiot.
Kesäkuun lopulla 1630 ruotsalaiset nousivat maihin Pommerin rannikolla Stralsundissa noin 14[nbsp]000 miehen voimin ja marssi jatkui Stettiniin. Manifestissaan kuningas perusteli tarkemmin sekaantumistaan Saksassa käytyyn sotaan, hän oli tullut pelastamaan valtakunnan rauhan vihollisilta.
Propagandassa luotiin Kustaa II Adolfista kuvaa Saksan protestanttien lähes messiaanisena vapauttajana. Etenkin protestanttisen rahvaan parissa tähän ajatukseen tartuttiin lähes hysteerisesti, alettiin puhua Pohjolan leijonasta, joka kukistaisi katolilaiset.
Eteneminen
Sodan aiheuttaminen rasitusten takia keisari Ferdinand II:lla oli valtavia ongelmia muutoinkin ja tieto ruotsalaisten maihinnoususta ei niitä ainakaan vähentänyt. Wienin hovissa Ruotsin muodostamaan uhkaan suhtauduttiin kuitenkin aluksi vähättelevästi ja Kustaa II Adolfia kutsuttiin lumikuninkaaksi, joka sulaisi keisarillisen auringon lämmössä.
Vuoden 1631 alussa armeija oli kasvanut jo 40[nbsp]000 mieheen, joukkoihin oli liittynyt paljon erityisesti saksalaisia palkkasotilaita. Lisävoimaa antoivat protestanttisten ruhtinaiden kanssa solmitut liittosopimukset. Bäckström muistuttaa, ettei Kustaa II Adolf käynyt sotaa vain yhdellä kenttäarmeijalla, vaan suurimmillaan niitä oli jopa seitsemän eri puolilla Saksaa.
Kaupunki toisensa jälkeen antautui ja joukot tunkeutuivat yhä syvemmälle Saksaan. Syyskuussa 1631 käytiin Breitenfeldin taistelu, jossa keisarilliset joukot kärsivät raskaan tappion ja taistelu oli kiistatta yksi Kustaa II Adolfin uran suurimmista hetkistä ja vahvisti hänen soturikuninkaan mainettaan.
Maaliskuussa 1632 ruotsalaiset olivat jo Nürnbergissä. Bäckström tuo esiin erittäin mielenkiintoisen yksityiskohdan, jonka mukaan hyökkääjillä tuolloin aseissa peräti 120[nbsp]000 miestä, joista vain noin kymmenesosa oli ruotsalaisia tai suomalaisia.
Joka tapauksessa tämänkokoisen joukon taistelukyvyn säilyttäminen merkitsi mittavia aineellisia tuhoja saksalaisille. Sota oli käytännössä eräänlainen ryöstöretki, jossa paikalliset yhteisöt joutuivat siirtämään resurssejaan ruotsalaisten käyttöön. Hyökkäyssotaa ylläpidettiin maksattamalla kulut valloitettujen alueiden asukkailla.
Kokonaisuutena sotaretki oli katastrofi keisarikunnan asukkaille. Ruotsalaisten joko suoraan tai välillisesti aiheuttamat aineelliset tuhot heijastuivat siviilien keskuudessa nälänhätänä, asunnottomuutena ja köyhyytenä.
Sota ei tosin ollut kevyt koettelemus kotivaltakunnankaan asukkaille, ylimääräiset veronkannot päätyivät aina lopulta talonpoikien harteille.
Nürnbergissä kuningas päätti siirtää sodan painopisteen Baijeriin, koska siellä oli muun muassa luterilaisen uskon henkinen koti Augsburg. Kustaa II Adolfille kyse oli lähes Jerusalemin veroisesta kohteesta, mutta kaupunkia oli puolustamassa 4[nbsp]500 katolilaista sotilasta. Verisiltä taisteluilta kuitenkin vältyttiin neuvottelemalla ja puolustajat saivat lähteä aseineen. Menestyksekäs kulku jatkui ja ruotsalaiset valtasivat Baijerin pääkaupungin Münchenin toukokuussa 1632.
Viimeinen taistelu
Kustaa II Adolf kaatui Lützenin taistelussa marraskuussa 1632. Kuoleman olosuhteista ja yksityiskohdista on olemassa valtava määrä kertomuksia, joiden todistusarvo on hyvin kyseenalainen. Bäckström toteaa, että kuninkaan hirvennahkainen rintahaarniska eli költeri on hyvin konkreettinen todiste tapahtumista.
Kustaa II Adolf ei voinut pitää varsinaista suojaavaa haarniskaansa, koska hän oli jo vuosia aiemmin haavoittunut olkapäähän. Luoti oli jäänyt kiinni kuninkaan ihon alle ja raskas haarniska olisi painanut luotia entistä syvemmälle. Ohut költeri todistaa kuninkaan saaneen luodinosumat vasempaan kylkeen ja selkään. Rinnassa oli myös tikarin tai miekan pistohaava.
Bäckström arvioi, että Kustaa II Adolfin aloittama sotaretki Saksaan mullisti Ruotsin aseman Euroopassa. Vuoden 1648 Westfalenin rauhaneuvottelujen lopputuloksena Ruotsista tuli vuosikymmeniksi eurooppalainen suurvalta.
Olli Bäckström: Lumikuningas. Kustaa II Adolf ja 30-vuotinen sota. 539 sivua. Gaudeamus Oy.
JARKKO KEMPPI