[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”talviherkuttelu-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Eilen söin kaksi jälkiruokaa. Kun tarkemmin ajattelen, toissapäivänäkin taisi mennä kaksi jälkiruokaa. Tänään muistin nuo neljä herkkua, enkä ottanut enää toista jälkiruokaa.
Pimeinä, kylminä talvikuukausina ruokahalulle tapahtuu jotakin merkillistä. Alkukantainen, rasvaisen ja makean ruoan himo ryömii esiin jostakin mielen tummista syövereistä ja sysää vaivattomasti syrjään kaikki salaattikulhoja ojentelevat hyveelliset aatokset. Suklaata, hilloa, kermavaahtoa – niitä mieli halajaa.
Vuodenaikojen vaikutuksesta ruokahaluun on tehty lukuisia tutkimuksia osin hyvin ristiriitaisin tuloksin. Eräs Yhdysvaltojen Massachusettsin tienoilla toteutettu laaja tutkimus*) selvitti vuodenaikojen vaikutusta asukkaiden ruokailu- ja liikuntatottumuksiin.
Tuon tutkimuksen mukaan väki popsi syksyisin vajaan sadan kilokalorin verran enemmän ruokaa kuin keväällä. Ruoka oli myös rasvaisempaa ja siinä oli enemmän erityisesti tyydyttynyttä rasvaa. Ihmiset liikkuivatkin talvella vähemmän, ja tuon kaiken seurauksena olivat keskimäärin puoli kiloa painavampia talvisin kuin kesäisin. Jos tutkimuksissa on näkynyt vuodenajan vaikutus ruokailu- ja liikuntatapoihin, ne ovat yleensä olleet tämän suuntaisia.
Selityksiä tällaiseen kausivaihteluun on etsitty laajasti hormoneista aina evoluutioon.
Evoluutio on minusta lohdullisin selitys herkunhimooni. Entäpä, jos kylmenevä sää herättää jotkut evoluution kerroksiin hautautuneet primitiiviset vaistoni havahtumaan niin, että alan kerätä rasvaa kehooni tulevia niukkoja kuukausia varten. Vähän niin kuin karhu ennen talvipesäänsä ryömimistä.
Syitä on etsitty myös hormoneista. Syömmekö talvella enemmän ja epäterveellisemmin siksi, että stressi- ja ruokahaluhormonimme muokkaavat käyttäytymistämme niin, että hakeudumme niiden ohjaamana herkkulautasten äärelle.
Vaikka molemmat teoriat kuulostavat houkuttelevilta, ne tuntuvat ulkoistavan syyn käytökselle jonnekin fysiologisiin tai evoluution myötä meihin rakentuneisiin pakotteisiin. Emme voi käytöksellemme mitään. Ota nyt vain se suklaa, et sinä sille voi mitään!
Osa tutkijoista on kuitenkin sitä mieltä, että tämä talvimussuttelu on ihan opittu tapa. Meidän talvinen elämänrytmimme on vain muotoutunut sellaiseksi, että pimeän tullen suuntaamme kotiin ja kotona nyt vain tulee suunnattua jääkaapille useammin. Siellä ei ole niin paljoa vaihtoehtoista tekemistä, kuin ulkopuolella harrastusten ja ystävien parissa.
Talviaikaan on myös paljon tilanteita, joihin kuuluvat herkut ja hyvä ruoka. On joulu ja on bliniaika. Sitten tulee Runebergin päivä ja sitten laskiainen. Madekausikin vaatii kermaisen keittonsa. Kaikki nämä tavat ja tottumukset saavat meidät vain syömään enemmän.
Mutta miksi me olemme luoneet nuo tavat ja tottumukset? Ettei vain olisi evoluution seurausta. Taidankin ottaa marmeladin. Se olikin sitten se päivän toinen jälkiruoka.
*) Ma ym. 2006. Seasonal variation in food intake, physical activity, and body weight in a predominantly overweight population, European Journal of Clinical Nutrition 60, sivut 519–528[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1549025876293{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”talviherkuttelu-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]
Lisää Anu Hopian ruoka-artikkeleita
[verkkojulkaisut tag=”anuhopia”][/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]