Viime kevään eduskuntavaalien alla käytiin melko jyrkkäsävyistä kiistelyä siitä, mikä on todenmukainen tilannekuva Suomen taloudesta ja mitkä olisivat parhaat keinot vahvistaa sitä. Osa vasemmistosta ja muutama nimekäs taloustutkija olivat sillä kannalla, että taloutta pitäisi elvyttää ottamalla velkaa vielä enemmän kuin viime aikoina on tehty.
Nuo kesäksi vaimentuneet äänenpainot ovat syksyn tullen palanneet. Julkisesta taloudesta vastuussa olevat puolestaan katsovat, että 14 miljoonan euron päivävauhtia etenevä valtionvelan kasvu täytyy jollain tavoin taittaa.
Talouspolitiikasta tai politiikasta yleensäkään ei Suomessa nykyisin keskustella sanan varsinaisessa merkityksessä. Täällä puhutaan vastapuolen puheen päälle. Lähetin on täydellä teholla, vastaanotin kiinni. Ollaan mustavalkoisia värikkäin sanakääntein.
Vastakkaista näkemystä olisi hyödyllistä kuunnella huolellisemmin. Samalla kannattaa muistaa, että asiantuntijuus on harvoin puolueetonta. Äänessä olleilla amerikkalaisilla talousnobelisteillakin on oma poliittinen agendansa, jossa Suomen ongelmien ratkaisu tuskin on päällimmäisenä.
Verotulot, joilla hyvinvointiyhteiskunta kustannetaan, eivät kasva ilman työllisyyden paranemista. Vienti ei vedä, jos vientituotteiden hinta-laatusuhde ei riitä globaalissa kilpailussa. Ilmiselvää on myös, että vaikka kilpailukykymme paranisikin kukonaskeleen verran, sen työllisyyttä parantava vaikutus verotuloineen ei riitä nykyhintaisen julkisen sektorin ylläpitoon. Rakenteisiin on pakko kajota.
Vaikkakin kilpailukyvyn parantaminen ja julkisen talouden tasapainottaminen ovat eri asioita, niillä on vahva yhteys. On epätodennäköistä, että toinen onnistuisi ilman toista.
Jokaiselle etuudelle ja kuluerälle löytyy puolustajia, jotka pystyvät vakuuttavasti perustelemaan miksi juuri kyseiseen menokohtaan ei pidä tehdä leikkauksia. Asemiin on kaivauduttu kainaloita myöten ja jurotettu niissä vuosikaudet. Sinä aikana olosuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti.
Suomi on ahtaammalla kuin vuosikymmeniin. Yhtäaikaisesti talouskriisin kanssa turvallisuusilmapiiri lähialueillamme on entisestään kiristynyt, ja läntiseen Eurooppaan suuntautunut turvapaikan hakijoiden vyöry on yllättänyt myös meidät. Kaikkien ongelmien ratkaisu ei ole omassa vallassamme, mutta yksi on varmaa: Sisäisen vastakkainasettelun kärjistämisellä emme auta itseämme emmekä muita.
Tilanteen poikkeuksellisuus antaa perusteen myös menettelytapojen uudelleen arviointiin. Olisiko konsensuksen tavoittelu sittenkin parempi kuin parlamentaarisen päätöksenteon ja korporaatioiden pyrkimykset toinen toisensa selättämiseen? Sopimusyhteiskunta ansaitsee puolustajansa. Sopimisen edellytyksenä ei kuitenkaan voi olla yhden osapuolen veto-oikeus. Täytyy olla muitakin vastauksia kuin ”Ei käy”. Liian moni on vielä siinä harhakäsityksessä, että asioiden ennalleen jättäminen olisi vaihtoehtojen joukossa.
Sovinnon mahdollisuus on edelleen olemassa. Käyttäkää se. Aikapulaan vetoaminen ei enää ole uskottavaa. Keskittykää kasvojenne pelastamisen asemesta Suomen pelastamiseen.
Kirjoittaja Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.