Ajatus demokratian vaarantumisesta on saattanut vaikuttaa turvallisen etäiseltä. Jos kysytään sen vaihtoehtoja, mieleen nousevat kenties Saksan Adolf Hitlerin, Italian Benito Mussolinin, Espanjan Francisco Francon tai Neuvostoliiton Josif Stalinin kaltaiset 1900-luvun alkupuoliskon diktaattorit, jotka pahamaineisuudestaan huolimatta tuntuvat kuuluvan peruuttamattomasti menneisyyteen. Baltian tasavaltojen, Puolan ja Unkarin esimerkit osoittavat, kuinka kansanvaltaista päätöksentekoa ja osallistumista voitiin – ja voidaan yhä – rajoittaa myös ilman avointa diktatuuria.
Demokratian voittokulku Euroopassa on tapahtunut käsi kädessä kansantalouksien nopean vaurastumisen kanssa. Vaaleilla valitut poliitikot ovat voineet kohdata laskusuhdanteiden haasteet luottaen siihen, että suhteellisen pian talous kuitenkin palaa kasvu-uralle. Tähän on perustunut myös pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen.
Arvostettu amerikkalainen politiikan tutkija Samuel Huntington (1927–2008) on käsitellyt tuotannossaan laajasti tekijöitä, jotka ovat mahdollistaneet demokratian etenemisen, mutta pohtinut myös demokratiaan kohdistuvia uhkia. Potentiaalisina uhkatekijöinä Huntington mainitsee muun muassa yhteiskuntaa kohtaavan talouskriisin tai suoranaisen taloudellisen katastrofin, voimakkaan sosiaalisen tai poliittisen kahtiajaon sekä epädemokraattisen valtion poliittisen painostuksen tai jopa sotilaallisen hyökkäyksen. Hän huomauttaa, että demokraattisen järjestelmän murentuminen voi tapahtua lumipalloefektinä, joka lähtee liikkeelle yhden valtion tapahtumista ja johtaa vastaaviin järistyksiin muissa maissa. Kyse olisi tavallaan käänteisestä kehityksestä verrattuna liberalismin vyöryyn Euroopan hulluna vuonna 1848 sekä rautaesiripun avautumiseen vuonna 1989.
Myös brittiläinen journalisti Philip Coggan, joka on työskennellyt pitkään muun muassa Financial Timesissa ja The Economistissa, on pohdiskellut länsimaiseen demokratiaan kohdistuvia uhkia. Kansalaisten suuri enemmistö ei hänen mukaansa kyseenalaista demokratiaa sinänsä, mutta luottamus poliitikkojen kykyyn tuottaa hyväksyttäviä ratkaisuja on merkittävästi horjunut. Tämä on omiaan antamaan tilaa populistisille johtajille. Coggan kehottaa välttämään mielikuvaa populistien näennäisestä harmittomuudesta. He tietenkin ilmoittavat kanavoivansa kansan tahtoa, mutta noustuaan valtaan saattavat sen varjolla oikeuttaa arveluttavaa politiikkaa vähemmistöjen rankaisemisesta opposition lehdistönvapauden ja opposition toiminnan rajoittamiseen tai yksityisomaisuuden kansallistamiseen. Vaaleja ei jätetä järjestämättä, mutta ne toteutetaan ilmapiirissä, joka on valjastettu suosimaan populistista vaihtoehtoa.
Philip Coggan muistuttaa, että äänioikeutta on syytä käyttää vastuullisesti – ikään kuin seuraava äänestyslippu olisi viimeinen. Meidän tulisi valita edustajiksemme henkilöitä, joiden uskomme kykenevän parhaiten edistämään yhteistä menestystä pitkällä aikavälillä. Hän kehottaa miettimään kahdesti ennen kuin äänestää ehdokasta, joka tarjoilee näennäisen helppoja taikatemppuja akuuttien ongelmien ratkaisemiseen.
Jos antaa äänensä tällaisille voimille, on syytä tiedostaa, että seuraavia vaaleja ei kenties enää tule, on Cogganin pysäyttävä viesti.
Huntingtonin ja Cogganin tunnistamissa uhkatekijöissä tuntuisi olevan melkoisesti yhtymäkohtia niihin olosuhteisiin, jotka Euroopassa tällä hetkellä vallitsevat, ja siihen, mitä maanosan lähialueilla on paraikaa tapahtumassa. Hätäännykseen ei liene syytä, mutta valppautta tarvitaan.
Suomella pitäisi historian näkökulmasta olla hyvät edellytykset välttyä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vakautta horjuttavilta myllerryksiltä.
– Vuoden 1918 sisällissota oli täysin poikkeuksellinen episodi, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Marko Paavilainen sanoo Nykypäivälle.
Hän pitää selvänä, että sotaan ei olisi ajauduttu ilman systemaattista kiihotusta, jolla yhteiskuntaluokkien välistä vastakkainasettelua tietoisesti ja katteettomasti kärjistettiin. Vuonna 1906 toteutettu eduskuntauudistus oli luonut Suomeen aikakauden edistyksellisimmän kansanedustuslaitoksen, ja ennen helmikuun 1917 vallankumousta Venäjällä elintaso Suomessa oli kasvanut maailmansodan ajan nopeassa tahdissa.
– Vasemmiston agitaattorien keskeisiä väitteitä oli, että kansa näkee nälkää, koska porvarikapitalistit olivat koonneet valtavia ruokavarastoja spekuloidakseen hinnoilla. Tämä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta synnytti syvää katkeruutta, joka johti lopulta verenvuodatukseen.
Paavilainen on tutkinut pitkään vuoden 1918 tapahtumia ja pohtinut tekijöitä, joiden seurauksena laillinen ja demokraattinen yhteiskunta päätyi lyhyessä ajassa tasapainoisesta kehityksestä täydellisen tuhon partaalle.
– Yksilötasolla esiin nousee paljon nuorten miesten toivottomuutta. Kun väkivallan pidäkkeet sitten murtuivat, vallan tunne ja illuusio oikealla asialla olemisesta johtivat tekoihin, joita ei olisi saanut tapahtua.
Aiheesta lisää perjantaina 26.2. ilmestyneessä Nykypäivässä.
Toimittaja: HEIKKI HAKALA
