Hallituksen kaavailemat koulutusmenojen supistukset ovat oikeansuuntaisia, mutta aivan riittämättömiä.
Karsittavaa totisesti on. Meillä on yllin kyllin turhia koulutusmenoja, joiden karsiminen vain parantaisi tilannetta. Ei jokainen koulutukseen sijoitettu euro ole tuottava. Eivät koulutuseurot ole sen pyhempiä kuin muihin tarkoituksiin sijoitetut.
Koulutusinstituutiomme ovat määrällisesti kasvaneet valtavasti viime vuosikymmeninä. Voimmeko todistaa vastaavaa laadullista parannusta?
Huomattava osa tästä paisumisesta on merkinnyt lisäpanostuksia nimenomaisesti opetuslaitosten hallintoon. Esimerkiksi yliopistoissa nopeimmin kasvava henkilöstöryhmä on juuri hallinto. Tutkimus ja opetus eivät ole saaneet lisähenkilöstöä likimainkaan niin paljon kuin yliopistobyrokratia.
Tiedekuntani kanslian työntekijöiden lukumäärä on omana yliopistoaikanani yli seitsenkertaistunut, mutta oppiaineeni tutkijain ja opettajien lukumäärä on pienentynyt.
Aloittaessani opintojani tiedekunnan kansliassa oli yksi puolipäiväinen sihteeri. Nyt kansliassa on hallintopäällikkö, opintopäällikkö, controlleri, opintoneuvoja, koordinaattori, hallintosihteeri, opintosihteeri sekä määräaikainen harjoittelija.
Vastaava kehitys on havaittavissa kaikissa tiedekunnissa.
Byrokratia-armeija ei ehkä olisi suureksi haitaksi opetukselle ja tutkimukselle, ellei se jatkuvilla tietovaatimuksillaan ja keskeytyksettömällä uudistusintoilullaan alati kuormittaisi opettajia ja tutkijoita joutavaan puuhasteluun. Hallinnollinen taakka vaikeuttaa vakavasti yliopistoissa tieteen tekemistä ja siihen perustuvan opetuksen antamista kuluttamalla voimavaroja väärin ja epätarkoituksenmukaisesti hallinnollisiin prosesseihin varsinaisen tutkimuksen tekemisen ja opetuksen antamisen sijaan. Hallinnollisen taakan todellinen hintalappu on tekemättömät tutkimukset.
Suomalaisen tieteen aikaansaannokset eivät edenneestä kansainvälistymisestään huolimatta vastaa niitä aineellisia panostuksia, joita siihen on uhrattu. Kansalaisilla on lupa odottaa laadukkaampia tuloksia eli parempaa vastinetta verovaroille.
Kyse on voimavarojen tuhlailusta: yliopistoissa tehdään paljon asioita, mitä kenenkään ei pitäisi tehdä. Suomalainen tiede ei paranna kansainvälistä pärjäämistään palkkaamalla hallintotehtäviin ylioppilaita, merkonomeja ja maistereita.
Paisunut hallinto ei suinkaan koe itseään opetuksen ja tutkimuksen tukiorganisaatioksi, vaan kaiken toiminnan komentokeskukseksi ellei peräti yliopistotoiminnan ytimeksi. Komentojärjestelmän nettovaikutus on mitä ilmeisimmin negatiivinen.
Tutkijoiden ja opettajien laadunvalvonta on kehittynyttä ja opettajakunta sekä tutkijat ovat alati laatuarvioinnin kohteena tarjotessaan tutkimuksiaan julkaistavaksi tieteellisiin aikakauslehtiin ja hakiessaan akateemisia tehtäviä.
Yliopistobyrokraattien laadunvalvontajärjestelmää ei ole. Byrokraattien aikaansaannoksia ei arvioida mitenkään. Byrokratian vaikuttavuusmittoja ei ole. Ei ole mitään laatuvarmistettua tietoa siitä, miten hyvin byrokratian tuotokset vastaavat siihen sijoitettuja panoksia. Mitä ilmeisimmin eivät kovin hyvin. On hyvin mahdollista, että paisuneesta yliopistobyrokratiasta on ollut tieteelle ja opetukselle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Hallinto-oppi osoittaa, että kun yksikkö kattaa noin kuusikymmentä henkilöä niin sen yhteydet todellisuuteen voidaan katkaista: yksikkö työllistää itse itsensä keskinäiseen puuhasteluun. Tämä on arjen todellisuutta hyvin monessa suomalaisessa yliopistossa.
Tällaiseen tuhlailuun meillä ei ole koskaan ollut varaa ja ongelma korostuu nykyisen kasvavan niukkuuden aikana.
Toisin kuin viime aikoina on julkisuudessa korostettu, yliopistomenoissa on runsaasti karsittavaa. Hallintobyrokraattien luvun puolittamisesta sopii aloittaa.
Useimmissa korkeakouluissa opetus- ja tutkimushenkilöstön osuus henkilöstöstä on vain noin puolet.
Kirjoittaja Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.
