Entinen perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini Populismi -kirjansa tiedotustilaisuudessa 13. tammikuuta 2020. LEHTIKUVA/MIKKO STIG

Touko Aalto: Ystävät ja viholliset oikeistopopulismin asialla

Kirjoittajan mukaan oikeistopopulistinen retoriikka on mestarillinen tapa maalata viholliskuvia.

Kun seuraan yhteiskunnallista keskustelua, en voi välttää ajattelemasta saksalaisen oikeus- ja yhteiskuntafilosofi Carl Schmittin määritelmää Poliittisen käsitteestä, joka näyttäisi elävän uutta renessanssiaan: kansa ei tarkoita enää yhtenäistä kansakuntaa, vaan kansallisvaltioiden rajat ylittävää poliittista suuntausta, joka ilmenee kansallisvaltioiden sisällä. 2020-luvulla ystävän ja vihollisen suhde ei ole enää vain valtioiden yksinoikeus.

Tämä näkyy nationalismina maailmassa, jossa kansakunnat ovat toisiinsa sidottuja taloudellisin sitein. Tilanne on ristiriitainen, sillä nationalismi perustuu ideaan rajoista, kun talous ei tunnusta minkäänlaisia rajoja. 2020-luvulla nationalismin voisi nähdä vastareaktiona talouskasvulle, joka pitää pilkkanaan kansallisvaltioiden rajoja. On epäselvää, onko nykyisillä kansallisvaltioilla kuitenkaan varaa nationalismin kaltaisiin aatteisiin. Protektionismin negatiiviset vaikutukset maailmantalouteen ovat suuret.

Miksi sitten nationalistiset ja rajoja korostavat teemat ovat niin suosittuja, vaikka ne ovat räikeässä ristiriidassa talouden kanssa, joka ei tunne rajoja?

Yksi selitys voisi olla, että ihminen kaipaa rajoja luonnostaan.

Tästä seuraa kysymys: mikä on helpoin tapa löytää raja ihmisten välillä? Ja erityisesti: mikä on helpoin tapa politisoida se?

Vastaus molempiin kysymyksiin: helpoin tapa on luoda kuva vihollisesta. Jostakusta, joka näyttäisi olevan erilainen.

Oikeistopopulistinen retoriikka on mestarillinen tapa maalata viholliskuvia. Se tarvitsee käyntivoimakseen erilaisia vihollisia, jotka sitten kohtelevat oikeistopopulisteja vihollisenaan. Viholliskuviin perustuva keskustelu on luonteeltaan oikeistopopulistinen ansa. Se sataa aina populistin pussiin.

Näin syntyvät viholliskuvien vastinparit, jotka tuovat oikeistopopulisteille poliittisen olemassaolon oikeutuksen. Se on purrut koko poliittiseen kenttään. Monien puolueiden identiteetti määrittyy yhä enemmän sen perusteella, mitä ne eivät edusta kuin mitä ne edustavat.

Suurin ongelma ei siis ole se, että Suomessa harjoitetaan oikeistopopulismia, vaan se, että muut puolueet lähtevät siihen mukaan.

Suomessa oikeistopopulismia harjoittavat perussuomalaiset. Ja nykyään siis, surullista kyllä, myös muut.

Miksi puolueet käyttäytyvät niin kuin ne käyttäytyvät?

Puolueiden sisällä tehdään tarkkaa tutkimustyötä suomalaisen mielenmaisemasta, arvoista ja ajatuksista. Puolueiden tapa viestiä ja toimia perustuu tilattuun ja tutkittuun data-aineistoon. Voisi sanoa, että ainakin tältä osin tutkittu tieto ohjaa puolueitten käytöstä.

Kuten sanottu, perussuomalaisten ydinkannattajiin kuuluu joukko perinteisiin puolueisiin tyytymättömiä ihmisiä. Ennen perussuomalaisia he eivät ole olleet välttämättä kiinnostuneita yhteiskunnallisesta keskustelusta tai heillä ei ole ollut puoluepoliittista kotia. Osalle perussuomalaisten äänestäminen on protesti yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan.

Perussuomalaisten nousu on asettanut haasteen muille puolueille, jotka ovat vastanneet pääasiassa kolmella tavalla: peesaamalla, peilaamalla tai ohittamalla.

Peesaamista on nähtävissä erityisesti kokoomuksen ja kristillisdemokraattien sekä osittain keskustan joukoissa. Peilaaminen on vihreiden sekä vasemmistoliiton taktiikka, ohittaminen taas demareitten valitsema tie.

Miten taktiikat vaikuttavat puolueitten kannatukseen?

Peesaaminen, peilaaminen ja ohittaminen

Peesaamisesta hyvä esimerkki on yhä useamman kokoomuksen kansanedustajan pyrkimys puhua turvallisuuden ja maahanmuuton teemoista ”perussuomalaisella tavalla”. Monen kokoomuslaisen puheita onkin vaikea enää erottaa perussuomalaisten puheista.

Peesaamisen ongelma on, että se tekee oikeistopopulismista ikään kuin hyväksyttyä. Tämä saattaa muut oikeistopuolueet ristiriitaiseen tilaan: peesailu laventaa oikeistopopulistista linjaa kokoomuksen ja kristillisten sisällä, joitten periaatteessa pitäisi kilpailla vallasta perussuomalaisten kanssa. Peesailu kasvattaa perussuomalaisten suosiota, mikä on suoraan pois muitten oikeistopuolueitten uskottavuudesta, siis kannatuksesta.

Oikeistopopulistien tapa nostaa kannatustaan on provosoida jatkuvasti esimerkiksi ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja ympäristöön liittyvillä avauksilla. Kannatus perustuu vasemman laidan reaktioihin. Aina kun vasemmistosiipi paheksuu oikeistopopulistia, oikeistopopulisti voittaa. Perussuomalaiset voittavat itse luomillaan kohuilla.

Peilaaminen vaikuttaa paitsi päivänpolitiikkaan, mutta myös puolueiden profiloitumiseen. Oikeistopopulistien vallan kasvu on pakottanut vasemmiston asemoimaan itsensä vastavoimaksi oikeistopopulismille, mikä näkyy erityisesti mielikuvissa ja viestinnässä. Ilman oikeistopopulismia olisi etenkin vihreiden ja vasemmistoliiton vaikeampaa saada uskottavaa ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja ympäristöön liittyvää keskustelua osaksi julkista keskustelua.

Ongelmana peilaamisessa on oikeistopopulistinen ansa, jossa tärkeät teemat saadaan näyttämään hyvä vastaan paha -asetelmana, jossa hyvät ihmiset taistelevat ikäviä ihmisiä kohtaan paremman maailman puolesta. Peilaaminen tukee viholliskuvia rakentavaa retoriikkaa. Vastinpariksi ryhtyminen vahvistaa oikeistopopulismia yhteiskunnassa. Se rajaa viher-vasemmiston poliittisia keinoja oikeistopopulistien kanssa käytävään taisteluun. Tämä antaa eväitä oikeistopopulisteille määritellä ihmisoikeus-, tasa- arvo- ja ympäristöteemoja omilla tavoillaan.

Moraalikysymyksissä demarit ovat ohittaneet identiteettipolitiikan ja vieneet keskustelua sinne, missä oikeistopopulisteilla ei ole mitään sanottavaa. Taktiikka on toiminut hyvin. Puolue on pystynyt puhumaan tärkeistä teemoista ilman kytkentää perussuomalaisiin. Se on pystynyt hakemaan tarvittavan kannatuksen muualta kuin alleviivaavasta taistelusta oikeistopopulisteja vastaan.

Demareitten kannatus onkin ollut korkea läpi hallituskauden. Apuna on luonnollisesti toiminut myös pandemian aikainen tilanne, jossa pääministeri saa kaiken mahdollisen näkyvyyden. Identiteettipolitiikan kuvastoa pääministeri on hyödyntänyt lähinnä taitavalla pr-viestinnällään. Uuden poliittisen tilan raivaamiseksi on käytetty identiteettipolitiikkaakin vahvempaa korttia, työn ja pääoman välistä ristiriitaa. Moniajolla on voitu nousta oikeistopopulistien agendan yläpuolelle sekä löytää erilaisia tapoja tavoittaa erilaisia tunnistettuja kohderyhmiä.

Oikeistopopulistien peesaaminen ja peilaaminen näyttäisivät siis vähentävän puolueitten kannatusta. Kokoomuksen ja vihreiden lukemat ovat laskussa. Demarit ovat taas pystyneet säilyttämään kansan luottamuksen, pitkälti asiakeskeisen osaamisen ja hallitun identiteettipolitiikan ansiosta.

Myös perussuomalaiset porskuttavat, poliittisten pääkilpakumppanien suosiollisella avustuksella.

Touko Aalto

Touko Aalto

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja entinen vihreiden puheenjohtaja.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt