Pian tulee kuluneeksi 30 vuotta, kun Berliinin muuri murtui ja Euroopan poliittinen asetelma kaksine Saksoineen romahti. LEHTIKUVA/Martti Kainulainen

Pauli Järvenpää: Yksi, kaksi, monta napaa?

Maailmanpolitiikka on näinä aikoina poikkeuksellisessa liikkeessä.

Mannerlaatat rytisevät: Venäjä pullistelee ja uhittelee, Kiina kasvaa ja vaurastuu, Yhdysvallat on irrottautumassa läntisen maailman takuumiehen roolistaan. Politiikan navat ovat ajautumassa erille toisistaan.

Siitä tulee kohta kuluneeksi 30 vuotta, kun Berliinin muuri murtui ja Euroopan poliittinen asetelma kaksine Saksoineen romahti. Sen ääniefektin kaikki aikalaiset muistavat ikuisesti: muuri mureni pala palalta tuhansien ja taas tuhansien vasaroiden kilkutukseen.

Kylmä sota oli jatkunut silloin jo yli 40 vuotta, ja yhtäkkiä se oli ohi. Sota oli jähmettänyt ja se oli jakanut. Yhdysvallat oli toiminut jakolinjan toisella puolella demokraattisen ja liberaalin sääntöpohjaisen läntisen maailman turvallisuuden ankkurina. Toisella puolella taas olivat Neuvostoliitto ja sen tukijat. Yhden ainoan yön yli mahtivaltojen rivit harvenivat kahdesta yhteen.

Ensimmäisestä koitoksestaan yksinapaisen maailman uusi valtias selvisi hyvin. Yhdysvallat toimi viisaasi ja taitavasti asettuessaan tukemaan Helmut Kohlia ja Saksojen yhdistymistä. Ilman George Bush vanhemman vahvoja suostuttelutaitoja meillä saattaisi olla Euroopassa poliittisena painolastinamme edelleenkin kaksi Saksaa. Bush käännytti vastahakoiset Margaret Thatcherin ja François Mitterrandin puolelleen ja sai myös Mihail Gorbatshovin ymmärtämään Saksan jaon järjettömyyden.

Sitten alkoivat Balkanin sisällissodat. Bill Clintonin johtaman Yhdysvaltain pelättiin vetäytyvän omalle mantereelleen, eikä osallistuvan tarpeeksi painokkaasti maailmanjärjestyksen tukemiseen. Ruanda ja Somalia olivat tässä suhteessa varoittavia esimerkkejä.

Yhdysvaltain poliittinen johto piti vetää mukaan hajoavan Jugoslavian kriisien ratkaisuihin, ja sen tekivät Richard Holbrooken kaltaiset karskit virkamiehet. Martti Ahtisaaren tapaiset valtiomiehet taas olivat mukana diplomatian keinot aseinaan. Yhdysvallat sai sotilaallisella voimallaan pysäytettyä silmittömän väkivallan ja etniset puhdistukset, kun se suostui vihdoin ja viimein voimaansa käyttämään.

Sitten olikin jo edessä kohtalokas 9/11, eli 11. syyskuuta 2001. Silloin maailman ainoan supervallan kohtaloksi koitui sivusta seurata, kuinka terrorismi saapui Yhdysvaltoihin ja iski rajusti sen politiikan, talouden ja sotilaallisen voiman ytimiin. George Bush nuoremman reaktio oli nopea ja ankara. Aggressiivinen ääri-islamistinen uhka sai maailman ainoan supervallan toimimaan.

Yhdysvaltoja tavataan moittia siitä, jos se ei toimi ja myös silloin, kun se toimii. Sen sai tuntea nahoissaan muun muassa presidentti Barack Obama. Myös presidentti Donald Trump on saanut tuta poliittisen ja sotilaallisen liikkumavaransa rajallisuuden. Niin siitäkin huolimatta, että Trump jos kukaan on pyrkinyt omalla käyttäytymisellään ottamaan etäisyyttä liberaaliin sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

Elämme aikaa, jolloin maailmanjärjestys on pirstoutumassa. Pian se saattaa käsittää enemmän kuin yhden selkeän navan. Yhdysvallat on edelleen vahvin, mutta Kiina on sitä pitkin harppauksin saavuttamassa. Venäjä saa siirrettyä rautaa rajalle, mutta ei siitä toiseksi navaksi saakka ole.

Kiinan ilmiömäistä nousua maailmanmahdiksi siivittää vahva talous, mutta se ei ole ainakaan vielä kyennyt muuntamaan taloudellista voimaansa vaikutusvallaksi. Maa, jonne siirtolaiset edelleen tungeksivat on Yhdysvallat, ei Kiina.

Pauli Järvenpää

Pauli Järvenpää

Vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt