Vuosi 1917 on Vladimir Putinille vaikea asia

Vallankumousvuosi merkitsee edelleen yksille toiveiden täyttymystä, toisille valtavaa murhenäytelmää.

Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja varoitti heinäkuun alussa, että vuoden 1917 tapahtumista ei tulisi tehdä kriittisiä arvioita. Vuotta, joka johti keisarivallan kukistumiseen ja bolsevikkien valtaannousuun, tulisi hänen mukaansa tarkastella pikemminkin kansallisen yhtenäisyyden lähteenä, seuran johtohenkilö suositteli.

Historiantutkijoiden katto-organisaationa toimivan Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja ei ole akateemisesti pätevöitynyt ammattihistorioitsija, kuten vastaavissa läntisissä yhteisöissä, vaan presidentti Vladimir Putinin lähimpiin luottomiehiin lukeutuva Sergei Naryškin, Venäjän ulkomaantiedustelun (SVR) johtaja.

Naryškinin viesti osoittaa tunnetun venäläiskommentaattorin Konstantin von Eggertin mukaan, että maan vallanpitäjät ovat syvästi huolestuneita vallankumouksen merkkivuodesta.

– Vallankumous on jotakin, mitä Kreml pelkää, muun muassa sanomalehti Izvestijan toimittajana, BBC:n Moskovan-toimituksen päällikkönä ja Kommersant FM -radiokanavan päätoimittajana aiemmin toiminut von Eggert arvioi.

– Vladimir Putinin Venäjä on maa, jossa historialla on poliittisen vallan hyväksyttävyyden ylläpitäjänä keskeinen rooli.

Putinia von Eggert luonnehtii johtajaksi, joka uskoo palauttaneensa venäläisille heidän ylpeytensä. Vuonna 2000 tapahtuneesta valtaannousustaan lähtien Putin on hänen mukaansa pyrkinyt kaunistelemaan neuvostoajan historiaa ja luomaan kertomuksen, joka yhdistää tsaarien ajan, Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän saumattomasti toisiinsa.

– Putinin versio Venäjän historiasta keskittyy valtion kunniaan ja ihmisten loputtomaan valmiuteen uhrata itsensä sen puolesta, hän sanoo.

Saavutus vai katastrofi?

Vuosi 1917 on von Eggertin mukaan Putinin kertomuksen kannalta ongelmallinen. Ne, jotka muistavat neuvostoajan, mieltävät Neuvostoliiton omaksi maakseen ja vuoden 1917 sen syntymäajankohdaksi. Sama joukko suhtautuu myönteisesti myös vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Leniniin.

– Nämä ihmiset sattuvat muodostamaan Putinin kannatuksen kivijalan, von Eggert muistuttaa.

Venäjän ortodoksinen kirkko on sen sijaan perinteisesti liittänyt vuoden 1917 ateismin voittoon, joka lähestulkoon tuhosi uskonnollisen elämän Venäjällä. Kirkko joutuukin von Eggertin mukaan harjoittamaan melkoista akrobatiaa tilanteessa, jossa merkittävä osa sen papistosta suhtautuu lokakuun vallankumoukseen juutalaisten ja vapaamuurarien salahankkeena, jonka tavoitteena oli Pyhän Venäjän tuho. Heille Lenin ja useimmat muut vallankumoukselliset näyttäytyvät salaliittolaisina, mutta Josif Stalin miehenä, joka eliminoi leninistit ja palautti Venäjän imperiumin uudella nimellä.

– Jotta asetelma ei olisi liian yksinkertainen, ristiriitaisesti suhtaudutaan myös valkoisiin, jotka nousivat vastustamaan bolsevikkeja ja kärsivät tappion vuonna 1922, von Eggert huomauttaa.

– Venäläisten nykyinen enemmistö polveutuu maalaisista ja työläisistä, joille vallankumous kiistatta merkitsi ennennäkemätöntä sosiaalista etenemistä, joskin kovalla hinnalla. Valkoiset – aristokraatit, kauppiaat, älymystö ja rikkaat talonpojat – muodostavat kuitenkin elintärkeän linkin Venäjän yli tuhatvuotiseen historiaan sen kaikessa kulttuurisessa rikkaudessa, sotilaallisessa kunniassa ja Romanovien keisarikunnan loistossa. Siksi Kreml tarvitsee myös heitä.

Kun Putin oli noussut presidentiksi, hän otti henkilökohtaiseen valvontaansa hankkeen Venäjän ortodoksisen kirkon ja emigranttien länteen perustaman ulkovenäläisen ortodoksikirkon yhdistämiseksi. Hän myös vaalii yhteyttä valkoisten emigranttiperheiden jälkeläisiin aina keisarillista sukua myöten, von Eggert sanoo.

– Putin nauttii nähdessään itsensä tsaristisen perinnön haltijana. Hän ei kyennyt peittämään tyytyväisyyttään, kun hänet viime vuonna [Kreikan] Athos-vuorelle suuntautuneen pyhiinvaelluksen yhteydessä istutettiin keisarille varatulle valtaistuimelle. Valittu strategia on osin tuottanut tulosta, kun useat Venäjän mahtisukujen jälkeläiset ovat tukeneet vuonna 2014 tapahtunutta Krimin valtausta keisarillisen suuruuden palauttamisena ja historiallisesti oikeudenmukaisena tekona.

Pieni vähemmistö – suuri uhka

Erityisen haasteen Kremlille muodostaa Konstantin von Eggertin mukaan se noin 10 prosentin vähemmistö, joka uhmaa vakoilujohtaja Naryškinin kehotusta ja kieltäytyy suhtautumasta kiihkottomasti vuoden 1917 tapahtumiin.

– He näkevät ne Venäjän suurimpana murhenäytelmänä, joka maksoi kymmenien miljoonien uhrien hengen sisällissodan, nälänhädän, [vankileirijärjestelmä] Gulagin ja sotilaallisen seikkailupolitiikan seurauksena, hän sanoo.

Juuri tämä vähemmistö on von Eggertin mukaan Putinin suurin huolenaihe, koska tämä haluaa kaikin keinoin välttää jokaista pyrkimystä moraalisiin arvioihin historiasta ja politiikasta.

– Leniniä mukaillakseni Venäjän presidentille moraalista on mikä tahansa, mikä palvelee Venäjän valtion etua – tai hänen omaansa.

Presidentti Putinin hallinnolle on von Eggertin mukaan tärkeää pitää visusti kiinni kyynisestä narratiivista, jonka mukaan valtion etu on aina yksilön edun yläpuolella, oli sitten kyse maan modernisoinnista, sodan voittamisesta tai avaruuden valloittamisesta.

– Ei ole sattumaa, että koko 17 valtapyramidin huipulla viettämänsä vuoden ajan Putin on estänyt tältä kymmeneltä prosentilta poliittisen edustuksen.

Von Eggert viittaa demokraattisiin puolueisiin, joiden toiminnan presidentti Putin on kieltänyt ja joiden näkyvyyttä ja rahoitusta hän on aktiivisesti vaikeuttanut.

– Putin epäilemättä karsastaa myös vasemmistolaisia ja kansallismielisiä radikaaleja. Hänen asenteensa näitä kohtaan vaihtelee toleranssista satunnaiseen ja valikoivaan tukahduttamiseen, hän sanoo.

Radikaalit, toisin kuin demokraatit, jakavat von Eggertin mukaan presidentti Putinin valtiokeskeisen maailmankuvan. Siksi juuri demokraatit ovat erityinen uhka Kremlin vallanpitäjille.

Vallankumouksen merkkivuosi olisi hänen mielestään voinut merkitä rehellistä kansallista keskustelua murheellisen menneisyyden voittamisesta ja tiekartan piirtämisestä kohti tulevaisuutta, mutta on käytännössä osoittautunut kuvitteellisen kansallisen yhtenäisyyden laimeaksi pönkittämiseksi.

Kansalaisten silmissä vuoden 1917 näyttäytyvät von Eggertin mukaan edelleen ristiriitaisina ja selittämättöminä.

– Niin kauan kuin näin on, Venäjän sisällissota ei ole ohi, hän toteaa.

Teksti perustuu riippumattoman brittiläisen Chatham House -ajatushautomon julkaisemaan Konstantin von Eggertin englanninkieliseen artikkeliin, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

HEIKKI HAKALA

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt