Turkkiin on sijoitettu pieni määrä ydinräjähteiden kantolaitteita. LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER

Pauli Järvenpää: Voiko Turkista tulla vahva toimija?

Vai onko sillä sittenkin liian vähän voimaa.

Turkista ehti menneiden vuosikymmenten kuluessa kasvaa lännen luja liittolainen. Poliittisen painoarvonsa lisäksi siitä tuli ajan mittaan myös puolustusliitto Naton vahva sotilaallinen ankkuri useasti niin myrskyisessä Lähi-idässä. Turkin vankentuvaa poliittista asemaa peilasi hyvin myös se, että jossain vaiheessa sille alettiin tosissaan sovitella Euroopan unionin jäsenyyttä.

Kaikki tämä tuntuu tämän päivän perspektiivistä tarkastellen kovin etäiseltä. Siitä saakka kun Recep Tayyip Erdogăn on toiminut Turkin vahvana miehenä – tähän saakka jo lähes parikymmentä vuotta – ei tällaiselle roolille lännen vankkumattomana tukijana enää ole ollut katetta. Viime viikkojen tapahtumat jos mitkään ovat sen viimeistään osoittaneet.

Mitä siis tapahtui? Ensinnäkin pitkään kytenyt kriisi Syyriassa laukesi, kun Yhdysvaltain presidentti Donald Trump näytti yllättäen vihreää valoa Turkin pitkään suunnittelemalle sotilasoperaatiolle, jonka tarkoituksena oli nopealla hyökkäyksellä työntää Koillis-Syyriaa hallinneet kurdijoukot etäämmälle rajavyöhykkeeltä.

Yhdysvaltain sotilaat piti näin ollen saada pois rajaseudulta. Heidän läsnäolonsa oli suojannut kurdijoukkoja ja auttanut näitä taisteluissa jihadistijärjestö Isisiä vastaan. Presidentti Trumpin yllättävä veto jätti kurdijoukot ilman turvaa ja aiheutti alueelle edelleen kasvavan poliittisen, sotilaallisen ja humanitaarisen kriisin.

Toiseksi, presidentti Trump sai aikaan poliittisen kriisin Washingtonissa. Siellä presidentin toiminta synnytti poikkeuksellisen laajan yhteisymmärryksen aallon kongressissa. Yhtäkkiä niin presidenttiä henkeen ja vereen saakka vastustavat demokraatit kuin häntä tähän saakka lähes asiassa kuin asiassa tukeneet republikaanit asettuivat yhdessä vastustamaan presidentin politiikkaa.

Kun tämä oli valjennut, alkoi Yhdysvaltain hallinto, erityisesti puolustusministeri Mark Esper vetää presidentin sanomisia takaisin. Tämä synnytti äärimmäisen kiusallisen poliittisen tilanteen Washington D.C.:ssa. Lopputulos oli se, että kaikkia Yhdysvaltain joukkoja ei vedettykään Syyriasta, ja joukkoja on edelleenkin siellä amerikkalaistermein ”öljylähteiden suojana”.

Kolmanneksi, kansainvälinen yhteisö, eikä vähiten puolustusliitto Nato, joutui Turkin hyökkäyksen seurauksena vaikeaan tilanteeseen. Miten suhtautua jäsenvaltioon, joka hyökkää puolustusliiton periaatteiden vastaisesti naapurinsa kimppuun? Ainakin hyökkääjän uskottavuus luotettavana liittolaisena on koetteilla, ja se näkyi Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin kasvoilla, kun hän yritti selittää Turkin toimintaa kansainvälisen lehdistön ristitulessa parhain päin.

Neljänneksi ja viimeiseksi, on mahdollista, että Turkin hyökkäyksen aiheuttama sekasorto voi jopa johtaa terroristijärjestö Isisin uudelleen vahvistumiseen koko Lähi-idän alueella.

Suuri, pitkän aikavälin kysymys lieneekin, voiko Turkista tulla Lähi-itään vahva toimija, eräänlainen “alueellinen power broker“, vai onko sillä sittenkin siihen tehtävään liian vähän voimaa.

Turkin ja Naton suhteissa on vielä eräs näkökulma, jota ei sovi unohtaa. Turkkiin on sijoitettu sen Nato-roolin pohjalta pienehkö määrä ydinräjähteiden kantolaitteita (Turkin ja muiden Nato-maiden ilmavoimien taistelukoneita) sekä niihin kuuluvia ydinräjähteitä.

Räjähteiden määrä ei ole suuri, ehkä noin 50 taistelukärkeä, jotka on tarkoitettu käytettäviksi Nato-maiden puolustukseen. Kansainvälisten hakuteosten mukaan taistelukärjet ovat vanhanaikaisia vapaasti putoavia pommeja, joita Yhdysvallat on parastaikaa uudistamassa. Käytäntönsä mukaisesti ei Nato suostu ilmoittamaan, onko sillä asearsenaalissaan ylipäätänsä ydinaseita vai ei, mutta jos kansainvälisiä lähdeteoksia on uskominen, Turkissa on ydinaseita ja nämä ydinasejärjestelmät on tiettävästi siellä sijoitettu Incirlikin lentotukikohtaan.

Näitä samaisia räjähteitä on sijoitettu myös Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa ja Italiassa sijaitseviin tukikohtiin, ja ne muodostavat Yhdysvaltain ydinaseiden rinnalla Naton ydinpelotteen. Voi vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nämä aseet esimerkiksi Turkissa joutuisivat vääriin käsiin.

Ydinaseita suojaavat moninkertaiset varojärjestelmät, joten mitään erityistä syytä ei ole huolestua nimenomaan Turkkiin sijoitettujen aseiden turvallisuudesta, mutta kokonaan poisuljettu ei huoli kuitenkaan ole. Monet asiantuntijat esittivät huolestuneisuutensa ydinaseiden turvallisuudesta Turkin sisäisten levottomuuksien aikaan kesällä 2016.

Tuolloin tilanne pysyi ydinaseiden suhteen visusti Turkin sotilaiden hallussa, mutta voidaanko siihen aina luottaa?

Pauli Järvenpää

Pauli Järvenpää

Vanhempi tutkija, International Centre for Defence and Security (ICDS), Tallinna

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt