Kirjoittaja kysyy, onko koko laitosten toiminnan logiikka jotenkin väärä. LEHTIKUVA/VESA MOILANEN

Kristiina Kokko: Voiko palvelutalo olla koti, jossa ei koeta yksinäisyyttä?

Väitöskirjan tulokset ovat karua ja surullista luettavaa.

Tuoreessa Anu Janssonin väitöskirjassa (HY) on selvinnyt, että yli kolmannes Helsingin palvelutaloasukkaista kärsii yksinäisyydestä. Pahimpia ovat viikonloput ja illat, joihin yksinäisyys tihentyy. Yksinäisyydellä on suora yhteys heikkoon terveyteen, muistin heikkenemiseen ja masentuneisuuteen. Silti palvelutaloissa tiedetään ja tehdään tutkimuksen mukaan yllättävän vähän yksinäisyyttä poistavia toimenpiteitä.

Toinen huolestuttava tulos oli, ettei palveluasuntoa pidetä yleensä omana kotina tai edes kodinomaisena paikkana. Palvelutaloasuminen ei ollut tuonut toivottua vuorovaikutusta muiden kanssa ja osa asukkaista koki itsensä oman elämänsä näkymättömäksi sivustaseuraajaksi. Asia varmasti mietityttää monia omaisia sekä ikääntyvien kasvavaa joukkoa, joista melko moni tilastollisesti on tuleva palvelutalon asukas 10–20 vuoden sisällä.

Väitöskirjan tulokset ovat karua ja surullista luettavaa. Monissa laitoksissa tehdään paljon hyvää työtä suurella sydämellä ja pienellä palkalla. Tutkimus ja arjen kokemukset kuitenkin pakottavat kysymään, onko koko laitosten toiminnan logiikka jotenkin väärä? Mikä tekisi laitoksesta enemmän kodin? Miten yksinäisyyttä voitaisiin vähentää ja asukkaiden välistä vuorovaikutusta lisätä? Omaisten ja läheisten rooli on tärkeä, mutta kukaan ei saa olla yksin niiden varassa. Monet vanhat ihmiset ovat kokemukseni mukaan tilanteessa, jossa suuri osa tuttavapiiristä on jo siirtynyt ajasta iäisyyteen, ja loputkin ovat itse jo varsin iäkkäitä ja avun varassa olevia.

Ajattelen niin, että kaikessa laitosmuotoisessa toiminnassa ylläpitäjällä on painava vastuu toiminnan piirissä olevien viihtymisestä ja ryhmäytymisestä. Jokainen haluaa olla huomattu ja tunnistettu yksilönä, mutta samalla tuntea kuuluvansa hyväksyttynä ryhmään. Tämä koskee mielestäni kaikkea laitosmaista toimintaa, päiväkodeista kouluihin, lastenkodeista palveluasumiseen ja kaikkea siltä väliltä. Erityisen raskas vastuu on sellaisissa laitoksissa, joissa asutaan ympärivuorokautisesti.

Mitä ihmettä sitten voisimme tehdä tilanteen parantamiseksi? Toki toimialalle tarvitaan resursseja ja työntekijöitä, se on kaiken perusta, eikä kumpiakaan varmasti ole täysin riittävästi nyt eikä tulevaisuudessa. Päättäjien vastuulla on tehdä kaikki mahdollinen sen varmistamiseksi, että varoja riittää myös tulevina vuosikymmeninä ja että alalle saadaan motivoituneita työntekijöitä. Johtamisella on aina suuri merkitys ja meidän pitääkin saada tulevaisuudessa parhaat ja pelottomat voimat johtamaan palveluasumisen yksiköitä.

Väitöstutkimuksesta kuitenkin ilmenee, että myös muunlaiset asiat vaikuttavat. Ryhmätoimintaa pitäisi olla lisää ja sen pitäisi olla tavoitteellisempaa. Tavoitteellisella ryhmätoiminnalla on saatu asukkaita tutustumaan toisiinsa, odottamaan yhteisiä tapaamisia ja valmistautumaan niihin esimerkiksi pukeutumalla ja laittautumalla. Onnistuneen toiminnan seurauksena syntyy tuttavuus- ja ystäväsuhteita sekä hetkellistä ja jatkuvaa ryhmään kuulumisen tunnetta.

Persoonallisuus ei jää eläkkeelle eikä poistu ikääntymällä, päinvastoin jopa korostuu. Tämä olisi mielestäni huomioitava paremmin myös laitoksissa. Se kuvastuu hyvin myös tutkimuksen asukkaiden toiveissa. Joku toivoo pääsevänsä parvekkeelle, toinen kauppakeskukseen istumaan, kolmas ulkoilemaan ja neljäs yhdistyksen kokoukseen. Vanhojen ihmisten toiveet ovat tutkijan mielestä usein hyvin maltillisia ja olisivat helposti toteutettavissa. Näiden toiveiden toteuttajina palvelutalo, kolmannen sektorin toimijat ja läheiset voisivat tehdä paljon enemmän yhteistyötä. Niistä pitäisi myös puhua aktiivisesti ja ottaa esiin aina hoitoa suunniteltaessa.

Mikä on sitten vastauksena kodinomaisuuteen? Vanhusten toiveet saattavat jäädä siivouksen kätevyyden, paloturvallisuuden, hoitajien työn helpottamisen ja resurssien puutteiden jalkoihin. Palveluasumisen kehittyminen terveyskeskusten vuodeosastoilta ja vaivaistaloista on ollut toki huimaa, mutta minkäänlaista ihannetilaa ei liene vieläkään saavutettu. Tarvitaan paljon tutkimusta, suuria korvia ja luovuutta, jotta jokainen palvelutaloissa asuva voisi kokea oman tilansa entistä kodinomaisemmaksi. Uusia tiloja ja tilaratkaisuja suunniteltaessa ei saa tyytyä vanhaan, vaan pitää rohkeasti ottaa askelia entistä kodinomaisempaan palveluasumiseen, jossa entistä huonokuntoisemmatkin asukkaat voivat samalla saada hyvää hoivaa ja tuntea kodinomaisuutta.

Kristiina Kokko

Kristiina Kokko

Kristiina Kokko on kokoomuksen puoluesihteeri.

Kommentit

Miksi kommentit eivät näy? »Kommentoinnin säännöt