[vc_row][vc_column]
Varsinkin nuoremman polven veronmaksajaa pitäisi tällä hetkellä pelottaa. Pelkästään yhdessä lisätalousarviossa Sanna Marinin (sd.) hallitus käytti 5 500 000 000 euroa yhteisiä rahoja.
Elvytys näin poikkeuksellisessa matalasuhdanteessa on perusteltua. Kuten usein käy, sekaan on hypännyt aivan perinteisiä menolisäyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä koronasta selviytymisen tai pitkän aikavälin kilpailukyvyn lisäämisen kanssa. Lisätalousarviossa esimerkiksi myönnettiin 30 miljoonaa Kansallisteatterin remontointiin, 60 miljoonaa toimeentulotukeen ja kymmeniä miljoonia erilaisiin maakuntien liikennehankkeisiin.
Väliaikaisesti rahat otetaan velaksi ja raha onkin halpaa. Sitä näyttää riittävän keskuspankkien taikanappien ansiosta kaikille valtioille, olipa takaisinmaksukyky sitten niin tai näin. On jopa herännyt keskustelua, ettei velkarajoitetta enää olisi, koska keskuspankki voi näköjään loihtia lisää rahaa.
Tilanteen seuraaminen nostaa vähänkin varovaiselle kylmän hien niskaan.
Rahapoliittisen elvytyksen ja velkamanian pyörteissä pitää nimittäin muistaa, että taloudessa on kyse ihan oikeista asioista, eli raaka-aineista ja työstä. Raha on vain vaihdon väline ja mittari.
Hoitaako keskuspankki vanhuksemme? Rakentaako se talomme? Valmistaako se ravintola-annoksemme? Palaako raha lämpölaitosten kattiloissa?
Koska kaikkeen tarvitaan aitoja resursseja, joita keskuspankkien loitsupadoista ei saa taiottua lisää, on velalla aina maksaja. Kun kyse on julkisista menoista, se on aina veronmaksaja – ennemmin tai myöhemmin.
Olisiko olemassa toinen tie? Taloustieteessä on suhteellisen laaja yhteisymmärrys siitä, että järkevät julkiset investoinnit ovat parasta elvytystä, jos ne lisäävät samalla talouden tuottavuutta pitkällä aikavälillä. Tässä oleellista on huomata, että mikä tahansa menoelvytys ei täytä kriteeriä.
Toinen tapa elvyttää olisivat veronalennukset. Niitä vasemmistohallitus ei toistaiseksi ole halunnut nostaa keinovalikoimaan, pois lukien työeläkemaksun määräaikainen alennus työnantajille, joka päättyy jo vuoden lopussa.
Veronkevennykset piristäisivät kotimaista kulutusta laajemmalla ja markkinaehtoisemmalla tavalla kuin julkiset menot. Vuonna 2009 finanssikriisin aikana tehtiin mittavaa veroelvytystä. Verotuksen aito kevennys vuonna 2009 oli 870 miljoonaa. Palkansaajien verotus keveni lähes prosenttiyksiköllä.
Suomessa kerätään yli sata miljardia euroa veroja. Kokonaisveroaste on kansainvälisesti tarkasteltuna hyvin korkea, 42,1 prosenttia. Suuri osa verorasitteesta kohdistuu työhön, yrittämiseen tai omistamiseen: tuloverot ja pakolliset sosiaaliturvamaksut muodostavat yli 63 prosenttia verokertymästä.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” parallax=”content-moving” parallax_image=”290202″ css=”.vc_custom_1593679182788{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][vc_single_image image=”327498″ img_size=”full” alignment=”center” onclick=”link_image” css_animation=”fadeInUp”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Työnantajan ja -tekijän näkökulmasta asiaa havainnollistaa työn verokiila, eli yrityksen maksaman ja palkansaajan käteen jäävän summan erotus.
Esimerkiksi 3 000 euron kuukausipalkalla työntekijälle jää käteen 2 270 euroa, ja verojen ja maksujen kokonaismäärä on 1 530 euroa. Työntekijästä yritys maksaa yhteensä noin 3 800 euroa kuukaudessa. Jos tämä palkansaaja saa 100 euron palkankorotuksen, jää lisäpalkasta käteen vain 51 euroa. Koko 100 euron palkankorotus maksaa puolestaan työnantajalle 120 euroa.
Kireä työn verotus heikentää sekä palkkaamisen että työnteon kannustimia.
On selvää, että verorakenteemme ei ole optimaalinen. Painopistettä tulisi siirtää työn ja yrittämisen verottamisesta kohti kuluttamisen ja haittojen verotusta. Taloustieteellä on selvä yleissuositus toivottavista veroista: niiden tulee ohjata käyttäytymistä mahdollisimman vähän.
Vain erityisiin haittoihin kannattaa puuttua veroilla. Veropohjan tulisi olla laaja ja verokantojen matalia. Hyviä ehdotuksia on vaikka millä mitalla. Elvytystä voitaisiin käyttää esimerkiksi modernisoimaan yritysverotustamme, pienentämään työn vastaanottamisen kannustinloukkuja tai vaikkapa palkkaamisen kynnystä sivukuluja alentamalla.
Rohkea päätös saattaisi olla myös yhteisöveron alentaminen reilusti kilpailijamaita matalammaksi investointien houkuttelemiseksi.
Kun elvytetään, kannattaisi verotuksen keventäminen ottaa samalla tavalla tarkasteluun kuin menolisäykset. Veronkevennyksetkään eivät ole mikään ihmelääke, mutta ne ovat paljon perustellumpia kuin tuottamattomat siltarummut.
Tehtiin suhdannepolitiikkaa millä työkalulla tahansa, tulisi tavoitteena olla, että päätökset samalla parantavat Suomen pitkän aikavälin kilpailukykyä. Rahan syytäminen sinne tänne ei sitä tee. Sen sijaan tutkimukseen panostaminen ja verotuksen tai sosiaaliturvan rakenteiden muuttaminen parantaa kansantaloutemme potentiaalia tulevaisuudessa.
Itse asiassa kansalaisten veronäkemykset näyttävät olevan valveutuneita. Kunnallisalan kehittämissäätiö teki vastikään kyselytutkimuksen, jonka mukaan 54 prosenttia kansalaisista on sitä mieltä, että verotuksen painopistettä tulisi siirtää ansiotulojen verottamisesta kulutuksen verottamiseen. Vain kolmannes (31 prosenttia) vastustaa.
Enemmistö eli 53 prosenttia suomalaisista yhtyy väitteeseen: oma verotukseni on liian ankaraa. Kuinka moni suomalaisista vastaisi, että Suomeen tarvitaan ehdottomasti uusia valtion maksamia teatteriremontteja, syrjäseutujen liittymiä ja siltoja puoliasumattomille saarille?[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]
