X
SULJE MAINOS
Kreml Moskovassa. LEHTIKUVA / MARTTI KAINULAINEN

Atte Kaleva: Venäjä, Venäjä, Venäjä

Kirjoittajan mukaan toimiviin suhteisiin ei kuulu, että naapurit saisivat päättää meidän asioistamme.

Puolustusministeri Jyri Häkämies luonnehti vuonna 2007 Suomen kolmea pääasiallista turvallisuushaastetta toteamuksella ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Yhdysvalloissa pidetystä puheesta nousi jälkisuomettuneessa kotimaassa poliittinen kalabaliikki, joka ainakin Häkämiehen oman käsityksen mukaan oli Yleisradion masinoima.

− Puheeni jälkeen Yleisradion toimittaja tuli haastattelemaan. Kaikesta huomasi, että hänellä oli vainu jostakin, hän tuli melkein päälle. Tajusin, että Ylessä oli päätetty tehdä puheesta iso uutinen, muistelee Häkämies tuoreessa kirjassaan.

Toimittajan työhön kuuluu skuuppien jahtaaminen, mutta rivien välistä voi lukea, että kyse saattoi olla muustakin. Kokiko Yle tehtäväkseen varmistaa, että ministerin puheet pannaan kotimaan kamaralla puntariin ja ministeri ruotuunsa? Eihän sentään voi käydä päinsä, että ministeri puhuu maailmalla tavalla, joka voidaan tulkita neuvostovastaiseksi ja ehkä taantumukselliseksikin?

Kovin vähän on puheen aihepiirissä muutosta tapahtunut. Suomen kolme pääasiallista haastetta ovat edelleen Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Itse asiassa Venäjä on Suomen ainoa eksistentaalinen turvallisuusuhka.

Venäjä on entisen kaksinapaisen maailman entinen suurvalta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmaan jäi käytännössä yksi globaaliin poliittiseen, taloudelliseen ja sotilaalliseen toimintaan kykenevä supervalta: Yhdysvallat.

Suurpoliittiset palikat ovat kuitenkin taas liikkeessä. Maailmaan on ilmaantunut uusia ydinasevaltioita. Kiinan taloudellinen nousu ja poliittisen vaikutusvallan kasvu on selkeästi kirinyt kiinni amerikkalaisten suhteellista etumatkaa. Samaan aikaan Kiinalla on meneillään myös merkittäviä asevoimien kehittämishankkeita ja se on sitoutunut korkean sotilaallisen ja kaksoiskäyttöteknologian kehittämiseen. Maailmanpoliittisena pelaajana Kiina on jo ohittanut Venäjän.

Venäjä on pitkään jatkuneessa heikkouden tilassa oleva entinen imperialistinen supervalta, jonka suhteellinen painoarvo isoissa pöydissä on edelleen vähenevä. Se aiheuttaa Moskovassa turhautumista ja juuri tällaisissa tilanteissa entiset suurvallat ovat kaikkein herkimmillään. On tarvetta näyttää maailmalle, mutta ennen muuta sisäpoliittisesti, että huhut imperiumin kuolemasta ovat ennenaikaisia.

Niin ne ovatkin. Heikkonakin Venäjä on sotilaallisesti kyvykäs alueellinen suurvalta. Se vilauttelee aika ajoin energiakortteja, mutta muutoin Venäjän taloudelliset ja poliittiset keinot ovat vähissä. Jäljelle jää voimapolitiikka, pelottelu, uhkailu ja hybridisodankäynti. Venäjä pelaa niillä korteilla, joita sen kädessä on. Venäjällä on myös pitkä perinne voiman ja vain voiman kunnioittamisesta. Venäjää on ikiaikaisesti hallittu ukaaseilla ja johdossa on aina ollut jonkinlainen tsaari.

Heikkouden tilassa olevat entiset suurvallat ovat erityisen ongelmallisia naapureilleen. Venäjän ja myös Kiinan historiaa tutkimalla saa hyvän kuvan siitä, miten tällaiset valtakunnat hengittävät supistumalla ja laajenemalla oman logiikkansa mukaisissa sykleissä ja miten niiden sisäiset haasteet heijastuvat etenkin pienimpiin naapureihin.

Venäjän ja sen johtajan Vladimir Putinin näkökulmasta myös Eurooppa on heikko. Eurooppa kuuluu sellaiseen lähialueeseen, jossa Venäjällä on vielä merkitystä ja toimintakykyä alueellisena suurvaltana. Ei ole sattumaa, että Venäjä on kiinnostunut Euroopasta ja pyrkii johdonmukaisesti lyömään kiilaa Euroopan Unionin yhtenäisyyteen. Osa läntiseen arvoyhteisöön siirtyneistä maista on entisiä neuvostotasavaltoja tai selkeästi neuvostoimperiumin etupiiriin kuuluneita maita. Ukrainassa slaavilaiseen epämukavuuteen yhdistyy myös sotilaallisia realiteetteja, sillä erityisesti Krimin niemimaa on Venäjälle strategisesti tärkeä. Luopumisen tuska on ilmeisen suurta vielä eron jälkeenkin.

Venäjällä on säännönmukaisesti ollut haikailua etupiiriajattelun palauttamiseen. Siihen liittyviä poliittisia koepalloja heitellään ja niiden aikaansaamia reaktioita seurataan tarkoin. Osin samaa tarkoitusta palvelee laaja hybridivaikuttaminen, jonka konkreettisia ilmentymiä ovat muun muassa turvapaikanhakijoiden ohjaaminen Eurooppaan, disinformaatio ja vaalivaikuttaminen. Niillä yritetään järkyttää kohdemaiden poliittista vakautta ja todistella niiden heikkoutta. Venäjä syöttää aika ajoin myös sotilaallisia koepalloja. Suomessa tämä on näkynyt etenkin maa-alueiden hankkimisena ja lähes tukikohdiksi sopivien kokonaisuuksien rakentamisena maaperällemme.

Tällaisten toimien yhtenä tarkoituksena on testata olemmeko hereillä ja katsoa miten me toimiin vastaamme. On myös oltava tarkkana kansainvälisen poliittisen ilmapiirin muutoksista. Venäjällä on halua rakentaa uudenlaista Molotov-Ribbentrop -sopimusta, mutta toinen asia on, löytyykö siihen lännestä sopimuskumppania. Sellaisessa skenaariossa pienet maat – Suomi muiden mukana – eivät pääsisi edes niihin neuvottelupöytiin, missä niiden asioista päätetään.

Euroopan kannalta suurpoliittinen tilanne on haastava. Venäjä näkee mielellään Euroopan tai ainakin osan siitä omana takapihanaan ja kysymys on alueesta, jolla Venäjä heikentyneenäkin kykenee operoimaan. Samaan aikaan Yhdysvaltojen huomio suuntautuu aiempaa enemmän Kiinaan ja Aasiaan. Vaatimus siitä, että Euroopan valtiot ottaisivat suurempaa vastuuta omasta turvallisuudestaan, ei kytkeydy Donald Trumpin presidenttikauteen, vaan taustalla on pitkäaikainen traditio amerikkalaisessa mielenmaisemassa. Amerikkalaisille veronmaksajille on vaikea perustella sitä, että USA:n pitäisi käydä toisten sotia tai maksaa toisten turvallisuudesta. Tämä ajattelu ei näytä merkittävästi muuttuneen Joe Bidenin kaudellakaan, vaikka retoriikan luonne onkin muuttunut.

Suomen kannalta Venäjä on fundamentaalinen uhka. Se tulee olemaan sitä myös jatkossa. Suomen etujen mukaista on, että meillä on ystävälliset ja toimivat suhteet naapuriimme, vaikka Venäjän merkitys esimerkiksi kauppakumppanina on aiempaan verrattuna melko pieni. Ystävällisiin ja toimiviin suhteisiin ei kuitenkaan kuulu, että naapurit saisivat päättää meidän asioistamme. Venäjä ei voi päättää millaisia kansainvälisiä tai turvallisuuspoliittisia ratkaisuja teemme. Moskovassa tämä kyllä ymmärretään ja Venäjän sotilaallisessa tarkastelussa Suomi katsotaankin jo asiallisesti ottaen Nato-maaksi.

Heikkonakin Venäjä on alueellinen ja sotilaallinen suurvalta. Kaikkina aikoina se on Suomelle naapuri, jonka kanssa meillä on paljon yhteistä maarajaa. Minkäänlaiseen sapelien kalisteluun ei ole tarvetta, emmekä sellaiseen rupea. Suomalaisten on kuitenkin itsenäistyttävä uudestaan ja päästävä eroon suomettumisen jälkiunesta. Suomi on pohjoismainen markkinatalousmaa ja kuuluu selkeästi läntiseen arvoyhteisöön. Sen sanominen ääneen on rehellistä ja asiallista. Putin – ja monet tsaarit ennen häntä – ovat venäläiseen tapaan kunnioittaneet voimaa ja halveksineet heikkoja. Pärjätäksemme naapurimme kanssa meidän ei pidä olla heikkoja tai suomettuneita. Suhdetta Venäjään voi kehittää myös tasavertaisemmalta pohjalta, suvereenien valtioiden ja kansojen vuoropuheluna. Pakottamalla tai uhkaamalla ei hyvää naapuruutta rakenneta.

Atte Kaleva

Atte Kaleva

Atte Kaleva on kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu (Hki), sotatieteiden maisteri ja kapteeni evp.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt