Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori Timo Vihavaisen uutuusteoksen Neuvostoliiton varjossa kasvanut kansa on julkaissut Minerva. Suomen suhteesta Venäjään laajan historiallisen kaaren piirtävä kirja perustuu Vihavaisen mukaan etupäässä hänen blogeihinsa, joita hän on ”tarpeen mukaan kehitellyt”.
Timo Vihavaisen mukaan Suomen ja Venäjän ”naapuruuden merkittävänä erikoisuutena on ollut maiden erillisyyden lähes käsittämätön säilyminen”.
– Venäjä ei ole hallinnut Suomea koskaan. Se ei yksinkertaisesti ole pystynyt siihen, professori Timo Vihavainen toteaa.
– Sotilaallinen valloitus ja miehitys toki on tapahtunut kolmekin kertaa. Niin sanotulla autonomian ajalla mahdottomuus hallita Suomea herätti sikäläisissä patriooteissa kiukkua ja puhuttiin välttämättömyydestä valloittaa Suomi uudelleen, hän kirjoittaa.
– Venäläinen komento Suomessa olisi kuitenkin edellyttänyt miehityshallintoa ja poikkeustilaa. Miehittäjälle asia olisi merkinnyt valtavia taloudellisia ja poliittisia kustannuksia. Suurella varmuudella koko hallinto olisi myös jäänyt tehottomaksi. Ihmisuhrien määrällä voimme vain spekuloida.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto osoitti Timo Vihavaisen mielestä ”yllättävän suurta pidättyvyyttä Suomen sisäisiin asioihin nähden”.
– Sen varjo kuitenkin ulottui maahamme pitkänä ja raskaana ja myös suuri osa omaa kansaamme kumarsi sitä.
– Neuvostoliitto oli jonkinlainen virtahepo olohuoneessa, joka hallitsi näyttämöä, vaikka sitä itseään ei havaittu eikä se käyttänyt puheenvuoroja kuin poikkeuksellisesti.
Hänen mukaansa Neuvostoliiton kanssa todellakin jouduttiin taisteluun elämästä ja kuolemasta.
– Ihmepelastumisen jälkeen opeteltiin tulemaan toimeen yrittämällä ymmärtää sitä. Voi sanoa, että tälläkin alalla päästiin kansainvälisiin huippusaavutuksiin. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen on seurannut Venäjän uusi inkarnaatio. (Vladimir) Putinin johtaman, militarismiaan kasvattavan Venäjän Suomi on kohdannut EU:n jäsenenä ja siinä roolissa konfrontaation osapuolena.
Venäjän varjo ei aikakausien vaihtuessa ole Vihavaisen mukaan mihinkään hävinnyt, vaikka ajoittain on siltä näyttänyt.
– Suuri maa jättää suuren varjon pienen naapurin ylle. Sen merkitystä ei ole syytä dramatisoida. Tosiasia on, että juuri meidän maamme on aina kyennyt poikkeuksellisen hyvin selviytymään Venäjän naapuruudesta sen eri olomuodoissa.
– Autonomian aikana ja (Urho) Kekkosen kaudella olimme paradoksaalisesti paljon kauempana Venäjästä ja venäläisistä kuin 2000-luvulla. Myös poliittinen asemamme maailmassa on muuttunut ja se vaikuttaa suuresti siihen, mitä Venäjä meille merkitsee. EU:n jäsenmaana olemme nyt pakotesodassa Venäjän kanssa ja siitä juontuu pintamedian taipumus nähdä politiikka simppelisti vain sotana toisin keinoin. Uutiset maalailevat meille yhä uudelleen kuvia suoranaisista uhkista ja yhä uudet poliittiset auguurit hoputtavat meitä ottamaan paikkamme etulinjoilla.
Vihavainen arvelee, että ”niin sanottu kulttuurin vitka” lienee perustava syy, jonka vuoksi ajatus sotilaallisesta liittoutumisesta on suurimmalle osaa kansaa syvästi vastenmielinen.
– Idea konfrontaation välttämisestä sisältyi jo Snellmanin ajatteluun, ja puhuminen idänsuhteidemme vuosisataisesta suuresta linjasta on aivan perusteltua.
