Kauan sitten kokoomusnuorten kursseilla opetettiin (taisin itsekin opettaa), että politiikka koostuu arvoista ja tosiasioista, jotka olisi kyettävä tunnistamaan ja joita ei saisi sotkea toisiinsa.
Tämä yksinkertainen neuvo on osoittautunut hankalaksi ellei mahdottomaksi noudattaa. On sangen inhimillistä alleviivata omia mielipiteitä tukevia faktoja ja samalla sivuuttaa ne, jotka eivät tarkoitukseen sovellu. Poliitikkoja syytetään tällaisesta usein ja ilmeisen aiheellisesti. Mutta olisiko niin, että vastaavaa valikoivuutta esiintyy myös journalistien, tutkijoiden ja eri alojen asiantuntijoiden julkisissa esiintymisissä? Todistustaakan välttääkseni esitän epäilyn kysymyksen muodossa.
Riippumattomuus ei ole poliittisesti neutraalia. Päinvastoin kuin puoli vuosisataa sitten, nykyään vain pieni osa esimerkiksi politiikan toimittajista kuuluu puolueisiin. Olisi silti naiivia kuvitella, että heillä ei ole voimakkaitakin mielipiteitä työnsä kohteista ja ettei tämä koskaan näy työn jäljessä.
Aikanaan oppositiopuolueen työntekijänä tuskailin kahden suurimman tiedotusvälineen asemoitumista tuolloisen hallituksen tueksi oppositiota vastaan. 1990-luvulle tultaessa lehdistö alkoi yhä useammin suhtautua kriittisesti vallanpitäjiin. Se raikasti ilmaa. Entä nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin? Koska olette viimeksi huomanneet median luonnehtivan itseään vallan vahtikoiraksi?
Faktantarkistuskin kaipaa tarkastajaa. Siinäkin kuuluu erottaa toisistaan mielipiteet ja tosiasiat. On aivan oikein, että oppositiopoliitikkojen puheiden ja kirjoitusten sisältämien väitteiden paikkansa pitävyys selvitetään. Mutta aivan kestämätöntä on, jos samoin ei menetellä ministerien ja heidän taustajoukkojensa ulostulojen suhteen.
Viheliäistä kyllä julkisuus palkitsee liioittelun, kärjistämisen ja nimittelyn suuremmalla näkyvyydellä kuin asialliset argumentit. Se on osoitus tiedonvälityksen ”someutumisesta”. Sosiaalisen median algoritmit nostavat esiin aggressiivisimmat kirjoitukset, ja perinteinen media tuntuu lainaavan niitä innokkaasti. Onko se kannattavaa?
”Vastakkainasettelun aika on ohi”, sanoi Sauli Niinistö ensimmäisen presidenttikampanjansa aikana 2005-2006. Julistus sai myönteistä vastakaikua, mutta se ei vanhentunut kauniisti. Meillä ja muualla vastakkaisiin leireihin poteroidutaan entistä herkemmin ja mitä kummallisimmin perustein.
Ääriliikkeisiin viehtyneillä totuudella ei ole niin väliä. Jos se ei sovi omiin tavoitteisiin, luodaan satuja, joihin samanmieliset päättävät uskoa. Vastustajan sanomisia väärennetään tai ainakin irroitetaan asiayhteydestään. Nykytekniikalla on suhteellisen helppo manipuloida ääntä ja kuvaa. Harhautukselle alttiit pöyristyjät jakavat edelleen tällaista roskaa sosiaalisen median kanavissa.
Itse uskon mieluummin joulupukkiin kuin face-pukkiin ja tviitti-tonttuihin.
