Ruotsin kuningaskunnalle Suomi oli takapihaa, suojavyöhyke ja siirtomaa. Turku toimi sivistyksellisenä itämaan tukikohtana, mutta Helsingin suhteen tilanne 1700-luvun alussa oli vielä toinen. Kaupungin kohdalle, sen rantojen edustalla oleville kalliosaarille ryhdyttiin rakentamaan Viaporin linnoitusta. Vaara vaani idästä.
Merilinnoituksen suunnitelmat katsoivat kohti merta, josta vihollinen oli tuleva ja läntistä suomenniemeä suojeltava. Sen sijaan koko rakennelma oli selkäpuolelta suojaamaton. Arvata ei osattu, että vihollinen saattaisi katsoa linnoitusta mantereen suunnasta.
Suomenlinnan rakennusprojekti oli maan mittakaavassa valtaisa, kaupungin suhteen vielä suurempi. Mitätön ja piskuinen Helsinki alkoi kasvaa runsaan 50 vuoden kestävän linnoitusurakan rytmissä. Aikakautta kuvattiin ”vapaudenajaksi”, millä ei tarkoitettu suinkaan demokratian tai yksilönvapauksia. Vapaus noteerattiin säätyjen vapautena kuninkaan yksinvallasta. Silti Suomen ja sen linnoituskaupungin Helsingin pääkonttori sijaitsi lujasti Tukholmassa.
Linnoituskaupungin tekijät ovat paisuttaneet yli 600-sivuisesta Venäjän maamme miehitykseen saakka ulottuvasta Viaporin rakentamisen historiasta enemmän kuin oppikirjan. Se on pikkutarkka selonteko kaupungin elämästä sotilaiden sanelussa, mutta myös kuvaus helsinkiläisporvareiden ketteryydestä ottaa paisuvasta sota- ja rakentajajoukoista hyöty irti.
Suomenlinnan saarilla ahersi tuhansia työtätekeviä sekä näiden yhtä paljon ahkeroivia siviilejä, perheenjäseniäkin. Kyse oli tuhansista ihmisistä, ja urakkaan osallistui lukumäärältään lähes mantereella sijainneen kaupungin väkiluku. Helsinki sijaitsi matalien merenlahtien ympäröivillä niemillä, eivätkä tuon ajan hökkelit sää huomioiden tarjonneet terveellistä asuinympäristöä. Puurakentamista he eivät tuolloisten kokemusten perusteella olisi meille suositelleet.
Soinen, kostea meri-ilmasto ja lyhyt kesä tekivät olosta väliin sietämättömän. Esimerkiksi Kluuvinlahti ulottui tuolloin nykyisen Hakaniemen ja Töölönlahden suunnasta aivan Pohjois-Esplanadin tuntumaan saakka. Paljon kertoo oloista se, että Hämeenlinna katsottiin terveydellisesti huomattavasti paremmaksi paikaksi sairaanhoidolle.
Kauppa kävi, luonto maksoi
Jos tänään puhutaan metsistä ja niiden kestokyvystä, sama huoli kosketti jo 1700-luvulla, hiukan eri merkeissä. Helsingin porvarit kävivät huomattavaa puukauppaa niin Viaporin rakentajien, Tukholman kuin eteläisemmän Euroopan valtioiden suuntaan. Sahatavarasta oli suuri kysyntä kaikkialla. Tämän päivän näkökulmasta ällistyttävän tärkeä ja keskeinen tuontiartikkeli oli suola.
Metsien hakkaaminen, kuljettaminen sahoille ja laivaaminen vaativat työvoimaa, jota hankittiin myös muualta Suomesta. Vientitavaran tarve on niin suurta, että välillä jopa 1700-luvun kaupunkiporvari alkoi huolestua: mistä saada kunnon puuta ja miten toimittaa se eteenpäin.
Metsää oli nopeata kaataa mutta hidasta saada kasvamaan. Porvarit kävivät keskinäisiä kisojaan niin sahoista kuin laivanrakennusprojekteista. Isot sortivat pieniä, rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Välillä riidat onnistuttiin neuvotteluin sopimaan keskinäisesti, välillä lähetettiin purnaus- ja vetoomuskirjeitä kuninkaalle saakka.
Oma kilpailunsa käytiin tietysti Viaporin rakennustöiden suhteen. Paitsi että tarvittiin mittavasti maa-aineksia, puuta, tiiltä ja metallia, elintarvikkeet muodostivat huomattavan kaupankäynnin kohteen. Hankinta, varastointi, kuljetukset ja kauppa vaativat investointeja ja työvoimaa. Linnoituskaupunki kuvaileekin mainiosti, miten monipuolista yrittäjätoiminta oli pelkästään Viaporin työmaitten yhteydessä. Olut ja väkiviina olivat tuolloin nekin tärkeä osa päivittäistä kaloriturvaa.
Mahtiliikemiehet pyrkivät valtaamaan markkinat. He haalivat maalta tuotavat elintarvikkeet itselleen ja loivat liki monopoliasetelmia. Heikommat valittivat. Vaikka puolet ruokakauppiaista oli pysyvästi vararikossa, he maksoivat kuitenkin melko korkeaa osuutta veroista. Osa kaupankäynnistä oli laittomana verotonta. Kruunu katsoi, että kilpailu oli haitallista ja erikoistuminen hedelmällistä. Se oli sen ajan merkantilismia. Pienporvarit järjestäytyivät ja kohta toimivat samoin tavoin kuin mahtitekijät. He halusivat äänensä kuuluviin kaupungin hallinnossa.
Suomen sodan jälkeen tapahtui…
Kirjan tekijäin näkökulma on paikallinen, mutta Euroopan suuret mullistukset ovat myös Suomen kohtaaman muutoksen enteitä. Ranskan vallankumous 1789 ja Kustaa III:n onneton sota Venäjän kanssa panivat suuren pyörän liikkeeseen. Sota romahdutti sahatun puutavaran viennin kymmenekseen. Valmistunut Viapori oli toki komeaa katsottavaa vierailijoille, mutta Ruotsin kuninkaan murha 1792 vavisutti valtakuntaa. Suuret sotaväen liikuttelut toivat lavantaudin myös Helsinkiin.
Kummallista miten suuri yllätys oli, kun Venäjän joukot ylittivät rajan helmikuussa 1808 ja lähtivät kohti Kuopiota ja Helsinkiä. Kävi niin, ettei ruotsalaisista ja briteistä ollut avuksi (edes tuolloin). Seuraavana vuonna Suomi oli miehitetty ja Kustaa IV Aadolf syösty vallasta. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli Suomenlinnan antautuminen, ja että rauhanneuvottelut käytiin linnoitussaaren pohjoispuolella olevalla piskuisella Lonnan saarella.
Suuren luokan yllätys tuli olemaan, kuinka notkeasti Ruotsia maassamme palvelleet vaikuttajayksilöt ns. uivat taidolla valloittajan liiveihin ja saivat säilyttää paljossa entiset valta-asetelmansa.
Hämmästyttävää on sekin, miten Viaporin rakentamisella vaurastunut pikkukaupunki Helsinki alkoi kukoistaa vasta, kun Suomesta tuli autonominen osa keisarikuntaa. Nyt Helsinki muuntui osaksi Pietarin suurkaupungin turvaa. Valloittaja näki kaupungin arvon aivan toisin kuin mahtinsa menettänyt Ruotsi.
Seppo Aalto, Sofia Gustafsson, Juha-Matti Granqvist: Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721-1808. Minerva 2020.
