Verkkouutiset

Tv-draamasarja The Chair antaa kuvan Yhdysvaltojen yliopistokampusten nykyisistä toimintatavoista. Courtesy of Netflix

Vasemmiston oikeaoppinen uusherännäisyys on aikamme pahin tauti

BLOGI

Arvoyhtenäisyyttä ajava uusvasemmistolainen liikehdintä tavoittelee kirjoittajan mukaan ylivaltaa.
Jari Ehrnrooth
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, yhteiskunnan ja kulttuurin tutkija, dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. [email protected]
MAINOS (artikkeli jatkuu alla)

Yhä useampi meistä kysyy, elämmekö uutta 1970-lukua, ja ihmettelee, mistä ajan onkalosta oikeaoppista arvoyhtenäisyyttä vaativat Edistyksen voimat jälleen nousevat.

Kovin absurdilta vaikuttaa uuden sukupolven jakobiininen kiukku länsimaisen kulttuurin ja kapitalismin ylivoimaisia henkisiä, aineellisia ja ihmisoikeudellisia saavutuksia kohtaan. Miksi heille ei riitä individualistinen arvovapaus, jonka läntinen liberaali demokratia jokaiselle turvaa?

On oltava jokin utopia, jokin autuus, jonka uusvasemmiston herätysliike uskoo saavuttavansa muuttamalla paitsi politiikan myös taiteen, tieteen ja jopa henkilökohtaisen elämän luokkataisteluksi sortavia rakenteita vastaan. Mutta eikö tämä tulikivenkatkuinen tie jo kerran marssittu ja umpikujaksi havaittu?

Feminismin ja stalinismin epäpyhä
liitto valkoista miestä vastaan

Äärimmillään herännäisvasemmiston monihaarainen liikehdintä voi palata jopa stalinismin ihannointiin, jota Suomessa esiintyi viimeksi 1970-luvulla.

En haluaisi uskoa, mutta totta tämä on, jupisin äskettäin, kun Wienin taidehallissa silmilleni avautui kokonainen kerros kommunismia ihailevien tsekkiläisten romanitaiteilijoiden teoksia.

Valtaisan installaation lähtökohdaksi kerrotaan romanitaustaisen Vincent Danihelin kokonaisvaltainen kommunistinen humanismi (!). Symbolisessa avainteoksessa romanien kärrynpyörä muuttuu kuva kuvalta punatähdeksi.

Yhden osaston nimenä on ”Stalin our brother”. Kollektivistista yhtenäisyyttä ihaileva taiteilijakollektiivi maksaa kunniavelkaansa suurelle Isä Aurinkoiselle – keskellä Wienin museokorttelia! Tämä ei siis ole postmodernia ironiaa, vaan vakavaa neuvostokommunismin ihannointia. Käsiohjelmassa kerrotaan, että romanien asema Tsekkoslovakiassa alkoi parantua sen jälkeen, kun neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan vuonna 1968.

Kerrosta alempana näyttelytilan valtaavat antikolonialistiset ja feministiset julistukset, joissa valkoista europatriarkaalista miestä vihataan päästä varpaisiin. Vierailijoille jaetaan perheen pienimmille luettava satukirja ”Papa with P for Patriarchy – a tale about dads and their superpowers.” Ivalliset kuvat tihkuvat halveksuntaa rasitteeksi koettua isää kohtaan. Tekstit ovat hyytävää luettavaa. Valkoinen mies on historian ja perheen loismainen hirviö, jonka rikokset on paljastettava ja tuomittava, ennen kuin lapset ja äidit voivat elää hyvää elämää. ”Made with anticolonial, anticapitalist and antipatriarchal love by Daniela Ortiz”, kertoo viimeinen sivu.

Puhdasoppisuuden vaatimus
ja kielen puhdistus

Näin siis vanha marxismi ja sen uudet variaatiot elävät rinta rinnan. Antikapitalismi ja viha porvaristoa kohtaan täydentyvät uusilla aineksilla, joista vihainen feminismi, yltiöpäinen luontoaktivismi ja biologisten sukupuolikäsitteiden kieltäminen tulevat päivittäin vastaan vähän joka suunnasta. Puhdasoppisuutta vaaditaan, hyveellisyyden merkeillä aidataan alueita ja väärämieliset suljetaan ulkopuolelle. Katsokaapa vain, miten sateenkaarivärejä, lippua, kasseja ja rintanappeja käytetään hyveuskollisuuden tunnuskuvina. Englannin kouluissa oppilaille opetetaan, mitä saa sukupuolesta sanoa, mitä ei. Väärät sanat poistetaan kielestä.

Ei tilaa vapaalle yksilölliselle ajattelulle, ei tilaa itse kunkin omalle harkinnalle. Selvät linjat ja sävelet, koska pohjimmiltaan ihmiset ovat yhtä ja liikkeen tarkoitus on niin hyvä.

Tämä uusherännäisen vasemmiston julma totaalidemokraattinen henki on jo tuhonnut viattomia ihmisiä ja uria. Yksikin väärä lausahdus tai ilmaisu riittää. Mutta ehkä kaikkein kammottavin ja historiallisesti merkittävin ilmiö on kääntyminen koko länsimaista sivilisaatiota vastaan.

Lyhyen ja osuvan johdatuksen aikamme oikeaoppisten uusbolsevistisiin toimintatapoihin Yhdysvaltojen yliopistokampuksilla antaa tv-draamasarja The Chair (Netflix). Suomalaisissa yliopistoissa tapahtuu jo samaa ja teatterikorkeakoulu marssii tietysti etulinjassa.

Me näemme yhä uusia tapoja katkaista traditio, hylätä korkeakulttuurin saavutukset ja instituutiot, unohtaa hyvä käytös ja herrasmiesetiikka, tuomita tieteen ja taiteen miesnerot, liberaalin demokratian luoneista suurmiehistä nyt puhumattakaan. Eilen orjanomistaja Jefferson, tänään rasistinen Churchill, ensi viikolla kai patriarkaalinen Lincoln. Kunnia riistetty, koska eivät noudattaneet oman aikamme vasemmiston ihanteita.

Dante hylätty konservatiivikristittynä, Shakespeare sovinistina, Melville valkoisen miehen falloksena. Antakaa minulle suurmies, minä ammun hänet alas.

Kun taiteen ja tieteen arvohierarkiat on kumottu, opiskelijan oma harjoitustyö on yhtä arvokas kuin klassikko – tai oikeastaan arvokkaampi, koska se on poliittisesti oikeaoppinen ja parantaa maailmaa.

Sitkeän kumousliikkeen
juuret ja arvot

Jos haluamme ymmärtää jakobiinisista rihmastoista nousevan totalitaristisen liikehdinnän pontimet ja vaikuttimet, meidän ei tule syyllistyä siihen mihin nämä vasemmistoherännäiset itse syyllistyvät. On kyettävä tulkitsemaan oman aikamme ainutlaatuisuutta.

Minusta historiantutkimuksen tärkein periaate on ymmärtää kutakin aikaa sen omilla ehdoilla. On mieletöntä tuomita menneisyyden ihmisiä siitä, että he pitivät orjia eivätkä noudattaneet meidän aikamme ihmisoikeuksia.

Yhtä harhauttavaa olisi tyytyä siihen vaikutelmaan, että elämme nyt 1970-luvun toisintoa. Vaikka samankaltaisuuksia on, tämä vasemmistolaiseen arvoyhtenäisyyteen pyrkivä uusi aalto on jotakin sellaista, mitä koskaan aikaisemmin ei ole nähty.

Suomessa selkein ero on siinä, että 1970-luvun ”taistolaisuus” oli NKP:n onnistunut operaatio osana suomettamispolitiikkaa. Suomalainen älymystö ja kaikkien puolueiden – myös kokoomuksen – nuorisopoliitikot lankesivat rähmälleen ja lauloivat ”Miten Neuvostoliittoa autamme, kun maailmanrauhaa rakentaa se”. Näistä vuosista kertova Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin (Docendo) on suuren kiitoksen arvoinen.

Nyt ei ole Neuvostoliittoa eikä reaalisosialismia, vaan niiden synkkä muisto varjona vasemmiston yllä. Silti jakobiininen uusherännäinen puhdasoppisuus valtaa uusia kannattajia nuorison ja älymystön keskuudessa. Miksi ihmeessä?

Tämän aatesuunnan juuret ovat syvällä lännen omassa historiassa. Arvoyhtenäisyyttä luova ja arvoeroja hävittävä kollektivismi on niittänyt satoaan kristillisestä tasanjakoajattelusta marxilaiseen luokkataisteluun, jakobiinisesta pakkovallasta 1960-luvun militanttiin opiskelijaradikalismiin. Olisi mukava vain toivoa, että aatesuunnan uusin myrsky laantuu itsestään, mutta enpä usko. Heillä on joukkosielu, aate ja visio; heillä on kauna, katkeruus ja viholliskuva; heillä on vallantahtoisen etujoukon röyhkeät otteet, organisaatiotaidot ja kyky levittäytyä instituutioihin. Kaikki sitkeän kumousliikkeen elementit.

Liberaalidemokraattien tehtävä
on turvata arvovapaus

Meidän liberaalidemokraattien, joille yksilön vapaus on sekä pyhä arvo että jokapäiväinen realiteetti, on kyettävä torjumaan arvoyhtenäisyyttä ajava uusvasemmisto.

He tavoittelevat kulttuurista ylivaltaa muuttaakseen koko sivilisaation suunnan, mutta mikä on heidän tavoitteensa?

Vaikka joukossa on kommunistisia virtauksia, en usko, että marxilainen sosialismi ja kommunismi enää voivat muodostua uskottavaksi päämääräksi. Se minkä historia kerran romutti, ei enää palaa – Kiina on asia erikseen. Lännessä vasemmistolainen uusherännäisyys ikään kuin kärsii päämäärävajeesta, ja se – uskallan toivoa – voi olla sen heikkous.

Toisaalta, on pakko todeta, uudelle totaalidemokraattiselle liikehdinnälle saattaa riittää myös epämääräisempi päämäärä. Sellaiseksi voisi kelvata lopullinen tasa-arvo, joka saavutetaan purkamalla kaikki arvohierarkiat (myös ihmisten ja eläinten väliltä) – siis ne joihin korkeakulttuurinen laatu perustuu.

Jonkinlainen protokommunismin aave vailla nimeä antaa pontta liikehdinnälle.

Vastaavasti koko länsimainen sivistystraditio haastavine vaatimuksineen näyttäytyy sortavana rakenteena, joka on kumottava autuuden saavuttamiseksi. Europatriarkaalinen valkoinen heteromies – jonka tekosia maailmanhistorian toistaiseksi jaloin ja humaanein korkeakulttuurimme enimmäkseen on – tarjoutuu pääviholliseksi, jota kohti ampumalla ei voi osua harhaan.

Tällainen uusherännäisyys meillä nyt on keskuudessamme eikä se hälvene kuin paha uni aamun kirkkaudessa. Omasta puolestani tunnen tarvetta torjua uusvasemmistolaista totalitarismia. Yksilön vapaus ja oikeus omaan elämään, omaan ajatteluun, omiin arvopäämääriin ja omaan kielenkäyttöön on minusta juuri se paras, jonka länsimainen sivilisaatio on meistä jokaiselle kyennyt oikeusvaltion vahvoin säännöksin takaamaan.

He jotka omien hyvinä pitämiensä tavoitteiden nojalla ovat valmiita tukahduttamaan muiden vapautta ja siksi vartioivat puhdasoppisuutta ja painostavat kansalaisia yhdenmukaisuuteen, ovat ymmärtäneet asiat niin nurinkurisesti, että heille on siitä huomautettava.

Ystävällisesti mutta lujasti sanottakoon: Ei, me emme aio tulla samanmielisiksi, me ajattelemme kukin omilla aivoillamme.

Parempaa asennetta en tähän hätään ole keksinyt.

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
Uusimmat

Suosittelemme

MAINOS (sisältö jatkuu alla)
MAINOS

Hyvä Verkkouutisten lukija,

Kehitämme palveluamme ja testaamme uusia sisältöformaatteja erityisesti mobiililaitteille. Haluaisitko osallistua testiin tässä ja nyt? Se vie vain muutaman minuutin.

(Uusi sisältö aukeaa painiketta klikkaamalla)