Historioitsija ja tietokirjailija Mika Kulju on kirjoittanut teoksen, jossa käsitellään talvisotaa Lapissa. Kulju nostaa esille talvisodan vähemmän tunnettuja taisteluja Pohjois-Suomessa. Tosiasia kuitenkin on, että suurimmat ja verisimmät taistelut käytiin aivan muualla kuin Lapissa, kuten Kainuussa, Laatokan Karjalassa ja Kannaksella.
Ennen talvisotaa Suomen sodanjohto ei nähnyt Oulujärven pohjoispuoleisella laajalla erämaalla juurikaan merkitystä. Lapissa ei esimerkiksi tehty kantalinnoitustöitä puolustuksen vahvistamiseksi. Suunnitelmissa pohjoisen sotatoimien tuli ainoastaan tukea Laatokan Karjalan ja Kannaksen puolustusta.
Kulju kirjoittaa, että Petsamolla oli muusta Suomesta poikkeavat erikoispiirteet. Suomi sai Petsamon Neuvostoliitolta Tarton rauhassa vuonna 1920, samalla aukesi yhteys Jäämerelle.
Petsamon merkitys kasvoi merkittävästi, kun alueelta löytyi nikkelimalmia. Jatkotutkimuksissa selvisi, että kyseessä oli Euroopan laajin ja rikkain nikkeliesiintymä, mikä teki alueesta erittäin kiinnostavan myös suurvaltojen silmissä.
Alueen puolustukseen käytettiin erittäin vähän voimavaroja. Sodan alkaessa aluetta oli tarkoitus puolustaa vain muutamilla komppanioilla. Sissijoukoilla saatettiin iskeä rajan taakse vihollisen ryhmitysalueille. Lisäksi kaivosyhtiön työntekijöistä oli varauduttu muodostamaan kiväärikomppania.
Sodanjohto luotti arktisen talven ankaruuteen ja pitkiin etäisyyksiin, jotka heikentäisivät puna-armeijan huoltoa. Tietynlaista huolettomuutta osoitti, ettei suunnitelmissa edes määritelty, mitkä kohteet oli pidettävä hallussa kaikissa tilanteissa.
Voimasuhteet olivat suomalaisittain järkyttävät. Puolustajia oli kaikkiaan noin tuhat miestä. Hyökkäävään 14. Armeijaan kuului 34[nbsp]000 puna-armeijan sotilasta. Apuna oli myös Pohjoinen Laivasto. Suomalaisten etuna oli kuitenkin joukkojen laatu. Miehet olivat tottuneita eränkävijöitä ja varustus oli hyvä.
Neuvostoliittolaiset etenivät vajaa kolmen viikon aikana noin 120 kilometriä. Tämän jälkeen alkoivat odotetut huoltovaikeudet ja suomalaisten kaukopartiotoiminta oli tehokasta. Osastot tekivät tuhojaan vihollisen selustassa ja huoltoyhteyksien suojeleminen sitoi merkittävästi puna-armeijan joukkoja.
Lisäksi neuvostojoukkojen aktiivisuutta heikensi valmistautuminen mahdolliseen länsivaltojen maihinnousuun Kuolan niemimaalla. Koko talvisodan ajanhan liikkui vahvoja huhuja Ison-Britannian ja Ranskan suunnitelmista lähettää joukkoja Suomen avuksi.
Kulju toteaa, että suomalaiset sitoivat Petsamon suunnalla vihollisen joukkoja yli sadan päivän ajan hämmästyttävän vähin tappioin. Kaatuneiden määrä oli 33, haavoittuneita 87 ja kadonneita 69. Vastaavasti puna-armeijan saavutukset olivat vähäisiä joukkojen voimasuhteisiin nähden. Arvioiden mukaan vihollinen menetti noin 900 miestä.
Sallan lohkon taistelut
Sallan suunnassa puna- armeijan tavoitteena oli muutamassa viikossa edetä Kemijärven ja Rovaniemen kautta Ruotsin rajalle Tornioon. Neuvostoliiton sodanjohdon kannalta optimismiin oli kieltämättä aihettakin. Kulju toteaa, että Neuvostoliitto hyökkäsi Sallassa kahden divisioonan voimin yhden pataljoonan vahvuisia suomalaisjoukkoja vastaan.
Puna-armeijan hyökkäyksen massiivisuus ja voima olivat suomalaisille yllätys myös Sallan korkeudella. Sodanjohdolle tilanteen uhkaavuus paljastui kuitenkin nopeasti, joten pohjoiseen lähetettiin pikaisesti lisää joukkoja.
Sodan ensimmäisinä päivinä etenkin neuvostopanssarit aiheuttivat ajoittain pakokauhua suomalaisjoukkojen keskuudessa, sillä rivimiehet näkivät niitä ensimmäisen kerran. Puna-armeijan eteneminen näytti ylivoimaiselta. Puolustajat polttivat kaikki rakennukset, jotta vihollisen huolto vaikeutuisi etäisyyksien pidetessä. Jopa heinäladot tuhottiin, sillä hyökkääjillä tiedettiin olevan tuhansia hevosia. Henkisesti joukkoja koetteli Sallan kirkonkylän menetys ja sen polttaminen.
Puna-armeijan eteni kymmenessä päivässä sata kilometriä ja tie Pelkosenniemen suuntaan oli auki. Joulukuun puolivälissä 1939 Pelkosenniemellä puolustajat saavuttivat tärkeän voiton ja Kuljun mukaan kyse oli talvisodan ensimmäisestä taistelusta, missä käytettiin myöhemmin kuuluisaksi tullutta mottitaktiikkaa.
Lähes samaan aikaan käytiin Mäntyvaaralla taistelu, jossa Kulju katsoo ratkaistun koko Lapin kohtalon. Mäntyvaaralla taisteluja käytiin pahimmillaan mies miestä vastaan puukoin ja pistimin. Viimein vihollinen perääntyi ja kentälle jäi noin 300 puna-armeijan sotilaan ruumiit. Suomalaisten kaatuneiden määrä oli 17.
Mäntyvaaran ja Pelkosenniemen taistelut ovat melko pitkälti jääneet varjoon, vaikka ne olivat Suomen historiaan oleellisesti vaikuttaneita tapahtumia.
Tätä mieltä oli esimerkiksi talvisodassa Lapin ryhmän komentajana toiminut kenraalimajuri Kurt Wallenius. Hän piti myöhemmin nimenomaan Mäntyvaaran taistelua ratkaisevana koko pohjoisen sotatapahtumien joukossa. Suotta ei Mäntyvaaran taistelumuistomerkissä lue ”Tässä auttoi Herra”.
Mika Kulju: Kaksintaistelu lumessa. Lapin talvisota 1939–1940. 205 sivua. Gummerus Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI
