Syksyllä poliittisessa keskustelussa nousi vahvaksi teemaksi kaupungin ja maaseudun välinen vastakkainasettelu. Keskustelu sai vauhtia, kun Helsingin pormestari Jan Vapaavuori kutsui vieraakseen 21 Suomen suurimman kaupungin edustajat lokakuussa. Tämän tapaamisen jotkut halusivat nähdä vastakkainasetteluna suurten kaupunkien ja muun Suomen välillä. Käyty keskustelu poiki myös hiljattain julkaistussa Helsingin Sanomien gallupissa mielenkiintoisen tutkimustuloksen: yli 80 prosenttia suomalaisista ajattelee, että vastakkainasettelua on suurten kaupunkien ja maaseudun välillä ainakin jonkin verran, yli neljänneksen mielestä sitä on jopa huomattavan paljon.
Suuret kaupungit vastaan maaseutu -asetelma sopii erinomaisesti tämän päivän some-keskustelukulttuuriin, jossa haetaan vastakkainasetteluja. Suuria kaupunkeja ja maaseutua voi asettaa imagollisesti vastakkain, mutta poliittista sisältöä näissä keskusteluissa on ollut hyvin vähän. Sellaisia on vaikea asettaa vastakkain, jotka eivät oikeasti ole vastinpareja.
Kaupungistumista on tapahtunut Suomessa 1800-luvulta alkaen. Taustalla on talouden rakenteen muutos. Alkutuotannon valtakaudesta on siirrytty teollistumisen kautta aikaan, jossa valtaosa työpaikoista on palveluissa ja hallinnossa. Kun 1880-luvulla 70 prosenttia suomalaisista sai elantonsa alkutuotannosta, niin 2010-luvulla vastaava luku on neljä prosenttia. Kaupungistuminen ei ole poliittisista päätöksistä kiinni vaan luonnollinen ilmiö, jota tapahtuu ihan riippumatta kulloisenkin hallituksen väristä. Tämän päivän globaali trendi on keskittyminen, koska riittävän suuri väestömäärä yhdellä alueella mahdollistaa tehokkaat klusterit ja erikoistuneimmat palvelut.
Maaseudulla on oma paikkansa Suomessa myös 2010-luvulla – ja sen jälkeen. Omavarainen elintarviketuotanto nauttii kansan enemmistön suurta tukea. Kotimaisen tuotannon puhtaus ja laadukkuus ymmärretään. Samoin sen merkitys huoltovarmuuden takaajana. Metsä on edelleen Suomen vaurauden lähde ja uusiutuvan energian nopeasti kasvavan suosion myötä metsien käyttömahdollisuudet vain laajenevat.
Hyvin harva on eri mieltä näistä perusasioista. Koska suurilla kaupungeilla ja maaseudulla on täysin erilainen rooli nykyajan yhteiskunnassa, niin niiden intressit ovat harvoin vastakkaisia. Useimmissa tilanteissa ne ovat toisiaan täydentäviä. Moni ruuhka-Suomessa asuva haluaa viettää vapaa-aikaansa maalla järven rannalla ja moni maaseudun ihminen taas haluaa myydä tuotteitaan kaupunkilaisille, joita on enemmän ja joilla on ostovoimaa.
Maaseudun ja kaupunkien välistä rinnakkaiseloa on mahdollista edistää politiikalla. Hyvät liikenne – ja tietoliikenneyhteydet antavat ihmisille mahdollisuuden valita vapaammin asuinpaikkansa. Ainakin Helsinki- Tampere-Turku -kasvukolmion yhteyksiä on mahdollistaa kehittää siten, että keskituloiset perheet voivat valita kaupungin kerrostaloasumisen, taajaman rivitalon tai maaseudun omakotitalon väliltä. Pienemmässä mittakaavassa sama on mahdollista kasvukeskusten lähialueilla eri puolilla Suomea.
Tuoreen ruotsalaistutkimuksen mukaan moni valitsisi maaseutuasumisen, jos se on töiden ja yhteyksien puolesta mahdollista. Jotta tämä valinnanmahdollisuus on aito, niin työmatkavähennys tulee säilyttää vähintään nykytasolla. Se on elinehto, koska maaseudun palvelut eivät pysy pystyssä vain maaseudulta elantonsa tienaavien voimin. Avuksi tarvitaan kaupungista leivän hakevia, etätyötä tekeviä ja vapaa-ajan asukkeja. Ei siis ole ihme, että maaseudulta aina ärähdetään, kun vihreät ehdottavat työmatkavähennyksen leikkaamista.
Aito valinnanvapaus asuinpaikan suhteen on yksi suurimmista asioista elämässä. Kun se kyetään takaamaan mahdollisimman monelle, niin samalla myös koko keskustelu suurkaupunkien ja maaseudun välisestä vastakkainasettelusta muuttaa merkitystään. Annetaan Jaakon ja Jaanan valita missä he haluavat asua.
