Tiedustelupäällikkö Aladar Paasonen marsalkka Mannerheimin kanssa kesällä 1942. LEHTIKUVA/SA-KUVA

Vanheneva marski johti päämajaansa sairastellen ja ailahtelevaisesti

C.G.E. Mannerheim sai mitä vaati: saada johtaa sotaa täysin valtuuksin ilman poliitikkojen häirintää.

Kaikissa kolmessa 1900-luvun sodassamme Päämajaa johti ylipäällikkönä Carl Gustaf Emil Mannerheim, jolle maamme oli aluksi varsin vieras ja joka vaivoin puhui kieltämme. Hänen onnistumisensa nojasi etäiseen olemukseen ja valtuuksiin, jotka hän tiukoissa tilanteissa onnistui itselleen kiristämään.

Mikko Karjalainen on sotahistorian asiantuntija. Hän kuvaa Mannerheimin johtaman Päämajan työskentelyä etäisen rauhallisesti, hänen tutkimuksensa ei herkuttele kovinkaan usein anekdooteilla, vaan pitäytyy dokumentteihin. Kaikesta käy hyvin esille, että Mannerheimin auktoriteetti perustui pitkän kokemushistorian lisäksi pelolla johtamiseen.

Punakapinan kukistaminen teki Mannerheimista ylhäisen sankarin. Mutta hävittyään presidentinvaalit heinäkuussa 1919 äänin 143-50 K.J. Ståhlbergille, hän luopui valtionhoitajan tehtävästä ja jätti loukkaantuneena Suomen murheet. Hänen käsissään maa olisi voinut hyvinkin ajautua tiukkaan sotilaskomentoon ja itävihansa lietsomaan sotaan Vladimir Leninin joukkoja vastaan.

Mannerheimilla oli päähänpinttymä, että Suomen olisi tullut hyökätä Leningradiin ja tuhota vallankumous idässä. Englantilaiset eivätkä Venäjän valkoiset voimat siinä onnistuneet. Niistä vuosista sekä Lenin että Josif Stalin saivat pysyvän varoituksen: heidän silmissään Mannerheim ja Suomi olivat ne, jotka vaaransivat Leningradin puolustuksen.

Päämajan toimintakykyä kehiteltiin reilun vuosikymmenen ajan ilman Mannerheimia ja samalla kuin häntä varten: vallankäyttöä keskitettiin. Päämajan sijaintipaikaksi valikoitui sodan lähestyessä lopulta Mikkeli.

Pääarkkitehtinä kaiken suunnittelussa oli everstiluutnantti, tuleva päämajamestari Aksel Airo. Kun 1930-luvulle oli tultu, Neuvostoliiton uhka johti pyyntöön saada Mannerheim taas palvelukseen, puolustusneuvoston puheenjohtajaksi ja sodan syttyessä ylipäälliköksi.

Idän uhkaan ei uskota

Päämajan saamat tiedot puna-armeijan aseistuksen valtaisasta kasvusta olivat monille epäuskottavia. Vuonna 1931 Neuvostoliitolla arvioitiin olevan 450 panssarivaunua, vuonna 1936 jo 3 000 moninkertaistuakseen 1940-luvulle mentäessä. Ei Adolf Hitler eikä liioin Mannerheimkään entisenä ratsujoukkojen komentajana käsittänyt, minkä merkityksen panssariase oli saava kohta syttyvässä Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodankäynnissä.

Mannerheim asettui sodan alettua Mikkeliin, jossa Päämaja oli ollut keväällä 1918 runsaan kuukauden. Pian vihollinen olisi saava selville Päämajan sijainnin, mutta matka Mikkelistä oletettavalle rintamalle oli pidempi kuin Lappeenrantaan. Silti vihollisen pommitukset tuhosivat pahoin kaupunkia. Mikkeli maksoi kovan hinnan tittelistään päämajakaupunkina.

Rutiinielämää

Mannerheim oli vuonna 1942 jo 75-vuotias, kroppa melko kulunut. Päiväohjelman virka-aika jakautui lounaan molemmin puolin, klo 09-12 ja klo 13-17, lukujärjestykseen kuului kolme tilannetiedotusta ylipäällikölle kolmasti vuorokaudessa kolmen vuoden ajan!

Karjalainen ei ota kantaa tutkijoiden tai tekstiseppojen kuvailemaan Mannerheimin alkoholin käyttöön. Luulisi hyvän ruuan ja muutamien lasilisten lounaalla houkutelleen kiirehtimään esittelytilaisuuksia – puhumattakaan korkea-arvoisten vieraiden saapuessa illallisille.

Juuri näissä asioissa Karjalainen osoittaa tutkijatyyppinsä tiukkuuden, vaikka juttuja korkean johtomme elintavoista olisi yhtä ja toista kerrottavaa, nuhdeltavaakin. Ja muistakaamme marskin terveys: esimerkiksi hyvin väärä juoma- ja ruokavalio häntä vaivanneeseen kihtiin.

Mannerheim oli pakotettu pitämään jopa kolmen viikon mittaisia sairaslomia ulkomailla. Kun ”ukko” oli miellyttävämmissä ilmanaloissa, saattoivat alaiset jopa elellä helpottuneina. Päämajan tehtävissä ollut kirjailija Olavi Paavolainen ilakoi:

”Kenraali (Erik) Heinrichs kävelee varsin itsetietoisen näköisenä Mikkelin kaduilla; onhan hän nyt Marskin poissa ollessa armeijan ylipäällikkö. Heinrichsin esiintyminen Mikkelin julkisuudessa on herättänyt hymyilyttävää huomiota, sillä tavallisesti hän kuten muutkin Päämajan korkeimmat herrat, pysyttelee ylhäisesti näkymättömissä. Ainoana poikkeuksena on – Marski itse.”

Kuka tiesi ja mitä: Sorokka, Leningrad, 9.6.44

Tutkimus Päämajan ja marskin elosta jättää paljon arvailujen varaan. Tekijä kiittää monia muita tutkimusten tekijöitä, moitteita hän ei jaa, eikä ryhdy tutkijasotiin. Monesti hän arvioi, että jokin – ja niitä on monia – episodi vaatii tutkijoilta lisää töitä.

Mikä hyökkäyksessä Sorokkaan niin kangerteli? Olisiko Suomen käynyt huonosti, jos rata pohjoisesta etelään olisi katkaistu? Tiesikö Mannerheim, ettei saksalaisista ollut Leningradin ja puna-armeijan kukistajaksi? Olisiko se Suomelle turvaksi, kun liittoutuneet alkavat jakaa voittajina ”oikeuttaan”?

Päämaja sai lukuisia varoituksia kevätkesän 1944 suurhyökkäyksestä. Myös Päämaja jakeli ukaaseja rintamavastuussa oleville komentajille, mutta asemasota oli laiskistanut Suomen armeijan. Tämä ei tietysti ole mikään ennuste-ennätys tai lopullisen viisauden huippu: Päämajan sotahistorian toimistoon kesällä 1941 kutsuttu tohtori Yrjö Ruutu analysoi jo syyskuussa (1941), että Saksa ajautuisi itärintamalla talvisodankäyntiin, mikä merkitsisi Saksalle tappiota maailmansodassa. Siitä ei tullutkaan Suomen osalta lyhyt kesäsota.

Päämajassa purnattiin, tehtiin suuria munauksiakin ja kiristeltiin hampaita ääneti. Onnistuminen sodassa oli muidenkin ansiota kuin Päämajan, armeijan ja joidenkin harvojen poliitikkojen. Unholaan jää taas kerran Väinö Tannerin (sd.) osuus, vaikka tämä ei nyt Päämajassa aikaa kenraaleilta vienytkään. Rauhaan pääsemisen edellytys kaiketi oli myös, että Stalin sai kunniakkaasti valloittaa Viipurin, tai kuten kenraali Airo oli todennut: Viipuri annettiin.

Mikko Karjalainen: Mannerheimin päämaja. Sodanajan johtoesikunta 1918-1944. Otava 2019.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt