Katsoipa miltei mihin ilmansuuntaan tahansa, politiikassa valhe näyttää myyvän hyvin. Sillä on monet kasvot. Yksi lupaa tehdä valtaan päästyään jotain minkä sitten jättää tekemättä. Toinen esittää väärän väitteen tietäen sen aiheuttavan suuttumusta vastapuolta kohtaan. Kolmas sepittää hölynpölyä, jonka tarjoaa faktatietona yleisölleen.
Sosiaalisen median suuri saavutus on, että se on tehnyt julkaisuvapaudesta jokamiehenoikeuden. Samalla se kuitenkin tarjoaa liki pidäkkeettömän foorumin valheiden levittämiseen. Tehokkaasti organisoituna tämän arvioidaan jo ratkaisseen vaaleja ja kansanäänestyksiä. Systemaattisesti liikkeelle lasketut valeuutiset saavat tehokasta levitysapua pöyristyneistä lukijoista, jotka jakavat niitä edelleen miettimättä sen enempää tietojen todenperäisyyttä.
Perinteinenkään media ei selviä aivan puhtain paperein. Vaikuttajayksilöiden sanomisia tulkitaan tarkoituksellisesti väärin, ja heidän vanhoja lausumiaan julkaistaan asiayhteydestään irroitettuna. Millä sanalla tällaista toimintaa olisi luonnehdittava? Kolmisenkymmentä vuotta sitten Suomessa tasavallan presidentti kielsi tiedotusvälineiltä puheittensa tulkitsemisen. Kieltoa oudoksuttiin mutta enimmäkseen sitä noudatettiin. Voisiko joku kuvitella vastaavaa tässä ajassa?
Poliitikot puolueeseen katsomatta paheksuvat kannanottojensa vääristelyä, mutta tilaisuuden tullen moni sortuu itse samaan. Olisiko edes ajatuksen tasolla kuviteltavissa sellainen poliittisen keskustelukulttuurin muutos, jossa kilpailijan sanomisten taivastelun asemesta pitäydyttäisiin omien tavoitteiden ja ratkaisujen paremmuuden perustelemiseen? Tuskinpa, koska tyrmääjä yltää otsikoihin varmemmin kuin parhaan argumentin etsijä.
Entä lisääkö poliitikkoja kohtaan tunnettavaa luottamusta, jos he oppositiosta hallitusrintamaan tai päinvastaiseen suuntaan siirtyessään muitta mutkitta pyörtävät siihenastiset kantansa. Vihreä ja punainen valo vaihtavat paikkaa.
Suotuisa talous- ja työllisyyskehitys on hallituspuolueiden mielestä ainakin pääosin hallituksen aikaansaannos mutta opposition mielestä kansainvälisen suhdannekehityksen ansiota. Heikentyvän kehityksen hallitus selittää suhdanteilla, kun taas oppositio syyttää siitä hallitusta. Kuulostaako tutulta?
Valikoiva faktojen käyttö tuntuu yleistyneen niin poliitikkojen, tutkijoiden kuin journalistienkin toiminnassa. Kun valittujen – omaa agendaa tukevien – tosiasioiden joukkoon ripotellaan mielipiteitä, valpaskaan ei aina välty johdattelulta.
Liioittelua ei useinkaan pidetä valehteluna, vaikka sitähän sekin on. Ajan henki tuntuu olevan, että jos kieltäydyt liioittelemasta vakavina pidettyjä ongelmia, syyllistyt niiden vähättelyyn.
On hätkähdyttävää huomata, että väärän tiedon levittämisestä kiinni jäämistä ei enää pidetä poliittisena riskinä. Sillä ei ole oikeastaan väliä. ”Näin nämä asiat koetaan” riittää selitykseksi. Jos ja kun kasvava osa kansalaisista tekee äänestyspäätöksensä mieluummin vastustaakseen kuin kannattaakseen jotain, tunne on faktoja tärkeämpi. Oman kohderyhmän uskomusten lujittamisesta on tullut poliittisen kampanjoinnin kriittinen menestystekijä.
Propagandaa on toki tuotettu maailman sivu, mutta digitaalinen ympäristö algoritmeineen tarjoaa sille ennennäkemättömän tehokkaan levitysalustan menneen maailman julisteisiin, lentolehtisiin ja radiolähettimiin verrattuna.
Vastakkainasettelun lisääntymisellä ja ääriliikkeiden vahvistumisella on ilmeinen yhteys. Politiikan jana ei ole suora vaan hevosenkengän muotoinen. Sen ääripäät ovat lähekkäin ja ne hyötyvät toisistaan symbioosin tavoin.
Poliittisen keskilinjan tuntumassa olevat maltilliset puolueet vaikuttavat neuvottomilta tämän ilmiön äärellä. Niillä on kuitenkin mahdollisuus saada aloite takaisin omiin käsiinsä, koska useimmissa maissa selvä enemmistö kansalaisista äänestää edelleen niitä. Mutta populismia ei voi selättää populismin keinoin. Rehellisyyden vaatiminen on paras aloittaa itsestä.
