SDP:n puoluetoimistoon töihin päässyt Veikko Puskala rakensi vuosikymmenten myötä verkoston, joka seurasi sotien jälkeisen vallankumouksellisen vasemmiston aikeita. Aineistoa on monessa eri muodossa: kopioita salaisista dokumenteista, raportteja ja ääninauhoja.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen luki ”putiikin” raportteja mielenkiinnolla – olihan tiedustelu hänen oma aselajinsa numero yksi. Tiedoista hyötyi eniten ehkä SDP, mutta kyllä saaliinjaolla oli lukuisia tahoja, jopa CIA.
Osa tiedoista välitettiin Suojelupoliisin sekä pääesikunnan kautta, osa suoraan tärkeille ja luotettaville vaikuttajille. Kaiken tarkoituksena oli padota sotien jälkeen valtaan pyrkineen äärivasemmiston – lähinnä kommunistien – tavoite siepata valta Suomessa. Erityisessä vaaravyöhykkeessä sotien jälkeen oli ammattiyhdistysliike, jossa sosialidemokraatit olivat vuosikausia uhanalaisessa asemassa, paineet kohdistuivat etenkin asevelisosialisti Väinö Tannerin uskottuja kohtaan.
Veikko Puskalan rakentama tiedonhankinta- ja levitysverkosto edellytti asemiltaan sopivia henkilöitä. Eräänlainen päämyyrä oli Veikko Hauhia, joka petti omansa toimiessaan SKP:n sisäpiirissä. Hän oli nähnyt Josif Stalinin ja Neuvostoliiton kommunistisen liikkeen todelliset kasvot ja vaikka oli ollut sotien aikana vangittuna, oli valmis kavaltamaan omansa. Yhteensä viisi henkilöä – keskinäisen luottamuksen vannonutta – välitti kaikkea mahdollista tietoa SKP:n sisältä.
Puskalan verkosto koostui mielenkiintoisista hahmoista. Yksi oli kommunismin jättänyt legenda Arvo ”Poika” Tuominen. Toinen oli sosialidemokraatti, C.G.E. Mannerheimin jatkosodan aikainen tiedotusvastaava Kalle Lehmus, vuoteen 1955 saakka puolustusministeriön kansliapäällikkö ja hetken ministerikin. Lehmus tuomittiin veropetoksesta, mutta taustalla oli jotakin muuta, koska asiakirjat salattiin. Yksi tärkeä lenkki oli myös Kekkosen lähiystävä Kustaa Vilkuna.
Joukko oli mittava, ja ihmetellä täytyy, miten toiminta kyettiin pitämään salaisena niin, että laaja-alainen tietojen hankinta, käyttö ja niiden avulla manipulointi yhteiskunnassa herätti vain aavistuksenomaisia epäilijä. Toki jotakin osattiin pelätä, koska Alvar Aallon suunnittelemaan SKP:n Kulttuuritalon seiniin piilotettiin lyijylevyjä – salakuuntelun ehkäisemiseksi.
Kun vallankumouksesta Suomessa ei tullut mitään
Puskalan putiikin kirjoittanut valtiotieteen tohtori Risto Reuna väitteli 2018 aiheena Ei tullutkaan vallankumousta – sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Nyt ilmestynyt teos lienee sen karvalakkiversio, mutta myöntää rehellisyyden nimissä täytyy, että mikään hauska tai kevyt lukemisto ei kysymyksessä ole. Pienen pieniä yksityiskohtia myöten edetään sotien jälkeisessä Suomessa ja tannerilaisesta asevelisosialismista SDP:n taisteluun ay-vallasta.
Kommunisteille Suomi oli toiveita herättävä laboratorio, josta valtaa haaveilleet Neuvostoliiton käskyläiset toivoivat malliesimerkkiä maailmankansoille. Tuota vallankumousajatusta mittailtiin monen sisäpoliittisen kriisin myötä. Avainasemassa olleet ammattiliitot olivat osin kiihkoilijoiden hallinnassa, mutta lopullista lupaa Moskovasta ei tullut. Miten olisi käynyt Neuvostoliitolle elintärkeiden kauppasopimusten toteutumisen?
Talvisodan ns. Terijoen nukkehallituksen pääministerin ”Suomen syöjä” Otto Wille Kuusisen tyttärellä Hertalla ei ollut helppoa. Risto Reuna kertaa tämän toimintaa, joka oli yhdistelmä hymyilevää inhimillisyyttä ja kylmää, raakaa vallanhimoa. Hän jopa lupasi isälleen lahjoittavansa Suomesta kansandemokratian.
Ja niin kävi, että vallankumouspapitar Hertasta sukeutui vähitellen hienoihin vaatteisiin ja kalliisiin ravintoloihin mieltynyt seurapiiriviihdyttäjä. Vaikka ”Puskalan putiikki” lasketaankin perustetuksi organisaationa vasta 1958, sosialidemokraatti Puskala ja kommunisti Hauhia heräsivät kumppaneineen jo aiemmin.
Samalla kun kommunistien toiveet sotien jälkeen alkoivat hiipua, heitä kohtasi vielä vuoden 1968 Varsovan liiton joukkojen miehitettyä Tshekkoslovakian aatteellinen onnettomuus. Puolueesta tislautui Prahan miehityksen hyväksyvä puhdasoppisten ”stalinistinen” Taisto Sinisalon ja Urho Jokisen johtama lahko.
Sankarit vailla palkkiota
Veikko Puskalan joukko kävi ihmeellistä informaatiosotaa. Ryhmä tuotti raportteja ja artikkeleita vaikuttajien ja tiedotusvälineiden käyttöön.
Se kertoi salaisista keskusteluista ja niissä laadituista toimintasuunnitelmista, joiden toteutuessa suomalainen yhteiskunta olisi ollut vaarassa. Ehkä noin 150 eri tahoilla toiminutta tiedon hankkijaa lukeutui verkostoon. Urho Kekkonen sai omaksi turvakseen paljon sellaista tietoa, joka takasi hänenkin valtansa jatkumisen.
Jossakin vaiheessa sosialidemokraattien siirtyessä vasemmalle tannerilaisuudestaan puolue etääntyi ”Putiikista”. Esimerkiksi Kalevi Sorsa luimisteli saatuaan kuulla Puskalalta itseltään, mitä tämä oli kumppaneineen ollut tekemässä vuosikymmenet. Risto Reuna:
”Sorsa kirjoittaa Sisäänajo-kirjassa (1998) niiden (raporttien) sisällön muuttuneen humalaisten vasikoiden örinäksi ja sisältävän ”kaikkein karkeimman tason amerikkalaispropagandaa”. Viisi vuotta myöhemmin hän muisti paremmin: tiedot olivat hyödyllisiä ja autenttisia. Sorsa väittää kuitenkin, ettei tullut koskaan tavanneeksi Puskalaa (tämän mukaan olivat tavanneet usein)”.
”Puskala tunsi polttavaa tarvetta kertoa olleensa isänmaan salaisissa pelastustehtävissä. Siitä ei häntä palkittu, ja mikä katkerinta, siitä ei voinut kertoa. Sellaiset muistelmat olisivat paikanneet pahimmatkin traumat. Sotilaiden tavoin Puskala jätti myös omaisensa tietämättömiksi salaisuuksistaan lukuun ottamatta vanhinta tytärtään. Vanhuksen mieltä tasoitti se, että hän oli selvinnyt uskomattomista tehtävistään menestyksellisesti, sekä yhteiskuntakehitys, jota hän oli osaltaan ollut panemassa alulle 1930-luvulta alkaen”.
Risto Reuna: Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä. Docendo 2021.
