Tutkijat Antti Parpola ja Laura Puro käsittelevät lähes 600 sivun laajuisessa teoksessaan Suomen ylioppilaskuntien liiton vaiheita vuosien 1921-2021 välillä. Liitolla on ollut merkittävä vaikutus suomalaisessa opiskelijapolitiikassa.
Monet liitossa vaikuttaneet nuoret ovat myöhemmin nousseet keskeisiin asemiin politiikan, elinkeinoelämän ja julkisen sektorin tehtävissä. Kansanedustaja ja entinen SYL-aktiivi Ilkka Kanerva (kok.) on todennut liiton olevan ”vaikuttamistieteiden korkeakoulun”. Talousvaikuttaja Björn Wahlroos puolestaan on sanonut SYL:n olevan Suomen suurin mafia.
Historiansa aikana SYL on ollut kansainvälinen yhteistyöjärjestö, palvelujärjestö, etujärjestö, painostusjärjestö, poliittinen foorumi, nuorisojärjestö ja kansalaisjärjestö ja usein kaikkia näitä samaan aikaan. Silti riviopiskelijalle liitto on ollut varsin näkymätön toimija, joka on konkreettisimmin näkynyt logona jokaisen yliopisto-opiskelijan ylioppilaskortissa.
Kielikiistat
Voi todeta, että SYL:n perustaminen toi 1920-luvulla maan kaikki ylioppilaskunnat yhden pöydän ääreen, mutta tämä ei onnistunut poistamaan niiden välisiä ristiriitoja.
Yksi kiista liittyi kieleen. Liiton perustamisvuotena 1921 Suomen väestöstä oli suomenkielisiä noin 90 ja ruotsinkielisiä 10 prosenttia, ylioppilaista kieliryhmien vastaavat prosenttiosuudet olivat 70 ja 30.
Yliopistolaki antoi opettajan päättää opetuskielestä, ja koska opetushenkilökunta oli edelleen pääosin ruotsinkielistä, myös valtaosa opetuksesta annettiin edelleen ruotsiksi. Tämä häiritsi suomenkielisiä ylioppilasaktiiveja.
SYL:n hallitus valittiin ylioppilaskuntien jäsenmäärän mukaan, joten suomenkielisillä oli hallituksessa 17 ja ruotsinkielisillä kaksi paikkaa. Mitä pidemmälle yliopiston kielikysymyksen ratkaiseminen venyi, sitä kuumemmiksi kävivät tunteet liitossa, siitä ainakin päätettiin tehdä yksikielinen.
Vuonna 1927 SYL:n sääntöihin tehtiin uudistuksia ja niihin lisättiin pykälä, jonka mukaan liiton virallinen kieli oli suomi. Sen katsottiin yksinkertaistavan toimintaa. Oli tietenkin selvää, että sääntöuudistuksen jälkeen ruotsinkieliset ylioppilaskunnat vetäytyivät liitosta.
Viimein vuonna 1937 astui voimaan uusi yliopistolaki. Se ei vastannut kiivaimpien ylioppilasaktivistien vaatimuksiin täydellisestä suomalaistamisesta, kaksikielisyys jäi voimaan. Laki kuitenkin määritti ruotsinkieliselle opetukselle tarkat kiintiöt. Käytännössä yliopistopetusta annettiin lain voimaantulon jälkeen lähtökohtaisesti suomeksi ja vain poikkeustapauksissa ruotsiksi. Pitkän taistelun jälkeen tämäkin kompromissi kelpasi useimmille.
Talvisodassa kaatui noin 600 ylioppilasta. Kuuluisa talvisodan henki ulottui myös ylioppilaskuntien liittoon. Sodan jälkeen alettiin hieroa sopua suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaitten välille, jotta ylioppilasnuoriso voisi esiintyä sekä sisään että ulospäin yhtenäisenä. Sopimuksen myötä ruotsi palasi SYL:n toiseksi viralliseksi kieleksi.
Sopimuksella oli myös taloudellista merkitystä. Talvisodan jälkeen malmöläinen tekstiilitehtailija, konsuli Th. C. Bergh lahjoitti SYL:lle nykyrahassa noin 90[nbsp]000 euroa. Innoitus lahjoitukseen tuli nimenomaan suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden välille syntyneestä kielisovusta.
Konkreettisena sovun merkkinä liitto järjesti yhteisen suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden kunniakäynnin J. L. Runebergin patsaalle kansallisrunoilijan syntymäpäivänä, samoin laskettiin seppele Aleksis Kiven patsaalle suomalaisen kirjallisuuden päivänä.
YYÄ
Kolmeen kirjaimeen YYÄ eli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tiivistyi yhden opiskelijasukupolven ydinvaatimus 1960- ja 1970-luvuilla. Lyhyesti ilmaistuna opiskelijat vaativat yliopistojen ja korkeakoulujen hallintoelinten valitsemista vaaleilla, joissa kaikilla yliopistoyhteisön jäsenillä opiskelijoista assistentteihin, lehtoreihin ja professoreihin oli käytössään yksi ääni. Korkeakouluopiskelijoiden valtakunnallisena järjestönä SYL asettui tämän rintaman kärkeen.
Vastustajille eli valtaosalle suomalaisesta professorikunnasta, SYL:n propagoima hallintotapa oli kauhistus. Professoreille YYÄ edusti vallankumouksellista ja radikaalia massojen valtaa, jossa päätöksiä runnottiin läpi opiskelijaenemmistön puutteellisella asiantuntemuksella ja joka saattaisi uhata koko tiedeyhteisön toimintaa.
Professorit vertasivatkin yliopistojen tilannetta muihin laitoksiin, kuten sairaaloihin, eihän niissäkään kukaan vaatinut potilaille hallintovaltaa. Hallinnonuudistustaistelusta muodostui klassinen sukupolvikiista.
Lopulta SYL:n tavoite kariutui, mutta konkreettisesta yhteisestä päämäärästä syntyi ennennäkemätön yhteenkuuluvuuden tunne, jota puoluepolitisoituminen ei vielä pirstonut. Parpola ja Puro toteavat, että hallinnonuudistuksen puolesta järjestetyt mielenosoitukset olivat aivan toisella tavalla sukupolvikokemus kuin aikakauden symboliksi noussut Vanhan valtaus, joka oli suoranaisesti koskettanut vain harvoja Helsingin yliopiston opiskelijoita.
Antti Parpola ja Laura Puro: Sukupolvensa ääni. SYL ja suomalainen opiskelijaliike 1921-2021. 597 sivua. SKS kirjat.
JARKKO KEMPPI
