Kukapa ei olisi joutunut irvailun kohteeksi, ja kukapa ei olisi siihen itse sortunut. Kyseessä on aito tunne, jonka rehellinen myöntäminen on vaikeata. Työpaikka on pilkan ja piikittelyn erinomainen kasvualusta. Väitetään virheellisesti, että korppi ei korpin silmää noki, mutta kukapa onkaan yksi potentiaalisimmista tiedeihmisen vihollisista kuin toinen tiedeihminen.
Vahingonilosta kevyehkön kirjan koonnut Tiffany Watt Smith herkuttelee rehellisen tuntuisesti myös omilla kokemuksillaan. Luonnollisesti pääosa tuosta ilon lajista kuvailee julkisuudessa esiintyviä henkilöitä ja heihin kohdistuvia kielteisiä reaktioita. Läkähdyttävän hauskaa on todeta, että julkisuudessa itseään esillä pitävä myös mokailee. Lohtua luo se, että täysi taviainenkin voi sortua suorastaan säälittäviin munauksiin.
Erityisesti ylpeitä julkkiksia kohtaavat epäonniset yhteen sattumat herättävät meissä paremmuuden tunteita, lohdutusta mutta myös sääliä noita omassa narsismissaan kieriskeleviä kadehdinnan kohteita. Kun diivailija omaa suurta rakastumistaan on viimehetkiin saakka suitsuttanut, harmaana kateudesta sivusta seurannut ihmismassa voikin ilahtua: sensaatiomedia repäisee kulissit ja paljastaa rakkauden rakoilevan: ”kasvoimme erilleen, olemme silti hyviä ystäviä”. Ja silti tappelevat lapsista ja seurustelevat asianajajiensa välityksellä.
Toisen epäonni on toisen onni
Jopa hyvinkin suureen kansan suosioon tottuneella menestyjällä voi suupielestä livahtaa virhe tai valhe, jota sopivat viholliset saattavat käyttää surutta ja mauttomasti hyväkseen. Politiikassa oppositio ja vallassa olijat käyttävät vahingoniloa tehokkaasti hyväkseen. Kun puolueen puheenjohtaja – joka on naimisissa seksuaaliterapeutin kanssa – löytyy päissään homoklubilta, siitä otti ilon irti niin viholliset kuin osa puoluetovereistakin.
Vahingonilon yleinen ehto on, että joku kadehdinnan tai vihan kohteesi epäonnistuu. Tärkeätä on se, että muilla – edes hetken ajan – menee sinua huonommin. Parasta on, kun tarkkailusi kohde suurentelee ja kehuu omaa erinomaisuuttaan, mutta totuus paljastuu kaikeksi muuksi. Suurta mielihyvää herättää esimerkiksi, kun kaikki viisaat pomot osoittautuvat itserakkaaksi pölvästiksi.
Varo: tyhmyytesi paljastuu
Omalta työuraltani muistan itseään suuressa arvossa pitäneen johtohenkilön, joka taas kerran kokosi talon markkinointi- ja talousväen suunnittelupalaveriin. Oma markkinointipäällikkömme Heimo kömpi kokoukseen ja kertoi jälkikäteen ihmetelleensä suuren johtajansa kummallisia juttuja. Heimo oli kysynyt ovelan kysymyksen herra johtajalta, ja niinpä hänelle paljastui: ”Jorma ei osaa prosenttilaskua!” Talolle oli käydä huonosti, ja seuraavalle talolle, jonne Jorma oli hetkeä myöhemmin siirtynyt, kävi vielä huonommin.
Mitähän sen äänilevy-yhtiö Deccan pomon päässä liikkui, joka vuonna 1962 torjui The Beatles-yhtyeen julistamalla: ”Kitarayhtyeet ovat menossa pois muodista”. Tai kun IBM:n toimitusjohtaja Thomas Watson julisti vuonna 1943, että ”maailmassa on markkinoita ehkä viidelle tietokoneelle”.
Vahinko on, että Smith ei ole saanut tietenkään suomalaista munausarkistoa sivuilleen. Liike-elämä tarjoaa paljon prosesseja, jotka herättävät samanaikaisesti sekä vahingoniloa että kauhua. Minkälaisia jästipäitä tarvittiin, jotta suosittu ja arvostettu Stockmann sekä sen johdettavaksi saatettu Akateeminen kirjakauppa vietiin saattohoitotasolle? Olipa kyse valtion omaisuuden myynnistä tai taksiuudistuksesta, moni nauraa kyyneleet silmissä.
Pahimpia ovat tarmokkaat pölkkypäät. Sähköautomies Elon Musk tai presidentti Donald Trump lienevät vähimmillä itsekriittisyyden eväillä varustettuja viestittäjiä. Heidän möläyksensä heiluttavat markkinoita ja herättävät vahingoniloa. Vaikka Trumpin edeltäjän, Barack Obaman hienoutta ylläpidetään liki väkisin, sattui hänellekin:
Obama kosiskeli duunariäänestäjiä Pennsylvaniassa menemällä keilaamaan ja heitti keilapallon toisensa perään ränniin. Myöhemmin hän kuvaili suoritustaan sanomalla, että ”se oli kuin paraolympialaisissa” – ja joutui taas kerran pyytämään anteeksi.
Nimettömät viestit saattavat tulla sinun läheisyydestäsi
Kyllä ennenkin joku saattoi postilaatikostaan löytää kirjekuoren, johon oli tungettu silkkaa sontaa. Tieto nimettömien lähettäjien solvauksista on tänään kuitenkin tuhansien, jollei miljoonien todettavissa. Loukkaukset herättävät nyt tuhatkertaisesti hälyä ja näkyvyyttä. Sama koskee niiden kylvämää iloa ja mielipahaa.
Vaikka nettisolvaaminen puskasta on taivaallisen turvallista, joskus houkutus vahingonilon osoittamiseen omissa nimissä on liian suuri. Tuolloin professori voi käydä kollegansa kimppuun estoitta, mutta joutua naurun alaiseksi. Asiantuntijoiden välillä kamppailu viisaimman tittelistä on niin raakaa, että siihen saattaa joutua ns. luotettavakin mediatalo. Tuolloin yleisö jakautuu kahtia, mutta klikkaukset lisääntyvät.
Helsingin Sanomien tapa on varsin usein joko nostaa tai romauttaa. Käyttöön löytyy aina joku sopiva juristi, tutkija tai muu jäävi. Voi sitä kahtiajakautunutta tunnetta, joka heräsi, kun HS pyysi itsensä jääviksi tunnustautuneen Erkki Tuomiojan (sd.) arvostelemaan historiantutkija Jukka Tarkan muistelmateoksen. Jo otsikossa Tuomioja totesi Tarkan besserwisseriksi. Se oli harkittua vahingonilon ja suuttumuksen tuottamista tiedonvälityksen kustannuksella. Vahingonilo on siis myös sensaatioteollisuuden ylläpitämä hyödyke, myös pohjoisessa banaanivaltiossa.
Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus. Miksi muiden epäonni naurattaa? Atena Kustannus 2019.
