Kun vuonna 1987 Vihreä puolue rekisteröitiin, se koostui rykelmästä erilaisia yhteisöjä. LEHTIKUVA/ANTTI AIMO-KOIVISTO

Vaatimus vihreiden riveistä: Enemmän vasemmalle

Entisten puheenjohtajien Osmo Soininvaaran ja Ville Niinistön porvarillisuus ärsyttää tiukan linjan punavihreää.

Kun vuonna 1987 Vihreä puolue rekisteröitiin, se koostui rykelmästä erilaisia yhteisöjä. Valtuuskunnan kokouksessa Osmo Soininvaara – menestynyt kansanedustaja, hämmentynyt ministeri ja mielipidevaikuttaja – heitti merkillisen läpän, jota tänään on vaikea ymmärtää. Hän ennusti, että kolmenkymmenen vuoden kuluttua puolue olisi tarpeeton:

”Vihreä puolue on vuonna 2015 ajautunut tilanteeseen, jota kukaan ei ole toivonut. Siitä on tullut vain mitään hyödyttämätön itsetarkoituksellinen instituutio.”

Vihreän puolueen pää-äänenkannattaja Vihreän langan toimittajana ja Yleisradion Yle Ykkösen yhteiskuntatoimittajana toimineen Marja Pulkkisen mielipidekirja kertoo vaarasta ja näyttää suuntaa. Jos vihreät eivät ota järkeä käteen, Soininvaaran dystopia heidän osaltaan on lähellä toteutumistaan. Niin ovat Soininvaara ja Ville Niinistö olleet viemässä puoluetta myötäilijäksi.

Marja Pulkkinen edustaa aatteellista tislauslinjaa kohti radikaaliksi protestipuolueeksi, mitä se oli alkuaikoinaan. Lähtökohta olisi suotuisa, vaikka niin sosiaalidemokraatit kuin vasemmisto ovat sitoneet itsensä liiaksi ammattiyhdistyskonserneihin.

Lahkojen valintatalo

Hyvin vihreä liikehdintä Suomessa on menestynyt, vaikka puolueen aatekirjo on hajallaan. Vihreiksi lukeutuvia uskon ryhmiä on lukumääräisesti enemmän kuin isä Nooan arkissa oli lajikkeita. On ihme, että puunhalaajat, militanttiluonnonsuojelijat, cityvihreät, kaiken vastustajat, aktivistit ja valtaan päässeet ”myötäilijät” kykenevät kokoontumaan samoihin sisätiloihin.

Kolmen vuosikymmenen kuluessa puoluetta on johdettu mitä erilaisimpien ajatuskulkujen perusteella. Heidi Hautalan näkemys oli suunnata puoluetta SKDL-malliseen liittoon. Soininvaara näki tässä vaaran: eri kuppikunnat voisivat johtaa aatteelliseen hajaannuksen, SKP-ilmiöön.

Välillä vihreät ovat – osoittaakseen itsenäistä ajattelua – jopa vetäytyneet välikysymyksen yhteydessä tuen antamisesta vasemmistoliitolle. Kyse oli vaatimuksesta kohti parempaa työsuhdeturvaa. Peruste oli mm.: ay-liike ajaa joskus työssä olevien asemaa työttömiä vastaan.

Puheenjohtajana ennen Touko Aaltoa toiminut Ville Niinistö koetaan monesti radikaalina, selväsanaisena populistina. Niinistö ei saakaan kirjoittajalta juuri myötätuntoa. Niinistön roikkuminen hallitusneuvotteluissa palkittiin, vasemmisto ja vihreät tulivat mukaan.

”Ville Niinistö sai unelmaduuninsa”, Pulkkinen kirjoittaa.

Hyvästi Touko Aalto?

Marja Pulkkinen suhtautuu puolueensa puheenjohtajiin kriittisin näkökulmin. Sen sijaan terveyssyistä sivuun jäänyt Touko Aalto saa osakseen liki sääliä, kuin poliittinen vainaja. Sääli vaihtuu kuitenkin kylmyydeksi. Aalto oli Pulkkisen silmissä eduskuntaan nousseen Jani Toivolan avustaja ja Osmo Soininvaaran eräänlainen kasvatti ja oppipoika.

Kiitosta Aalto saa sinnikkyydestään, itsepäisestä ja kovaäänisestä omien näkemystensä esilletuomisesta. Aalto halusi olla kaikkien kaveri, jopa Juhani Vartiaisen. Olisiko synti, että Aalto kunnioitti demokratiaa olemalla valmis hallitusneuvotteluissa keskustelemaan kaikkien kanssa.

Ilmastomuutoksen esillä pitämisen Aalto näki niin tärkeäksi, että siihen ei varmaan puhdasoppisimmallakaan puolueen uudistajalla ole vastaan sanomista. Tästä huolimatta Touko Aalto tuntuu saavan osakseen hurskaan hyvästin sanat.

Helsinki muovaa yrittäjähenkisyyteen

On ollut suorastaan ällistyttävää, miten hyvin ja helposti vihreät ovat uineet osaksi pääkaupungin vallankäytön ylintä eliittiä. Ylipormestari Jan Vapaavuori (kok.) ja kaupungin johtaja Anni Sinnemäki (vihr.) ovat matkustelleen ympäri maailmaa ja hengittäneet ahnaasti Helsingille niin tärkeää yrittäjyyden ja turismin pöhinää. Suorastaan käy sääliksi demareita, jotka punapääoman kultaisista ajoista ovat menettäneet otteensa.

Marja Pulkkinen panee merkille vihreiden suojelevan luontoa ja maailmaa kivikortteleista käsin. Hän peräänkuuluttaa omiltaan talouspolitiikan osaamista – joutuen kiittämään Soininvaaraa – ja toivoo puolueen johtoon niitä, jotka olisivat yrittäjämyönteisiä.

Siksi juuri kansanedustaja Antero Vartian (vihr.) luopuminen eduskuntavaaleista oli tappio muillekin kuin vihreille. Vartia on tuossa kokoomuksen puisto-osastoksi luonnehditussa puolueessa harvoja teräväjärkisiä, jotka eivät näe maailman pelastusta uskonomaisena kauhuna.

Pulkkinen ei halua kiusata mielikuvitustamme sillä, mihin ollaan menossa eduskuntavaalien jälkeen tai että kuka tai ketkä ovat tyrkyllä puolueen johtoon. Hän on havainnut, miten vihreiden ja vasemmistoliiton kannanotot muistuttavat toinen toistaan.

Äkkipuheenjohtajaksi äänin 40-1 valittu Pekka Haavisto puhui puoluevaltuuskunnalle. ”Puheen keskeinen sisältö ei juuri poikennut siitä, mitä Li Andersson oli tuonut esiin vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuorossa muutamaa päivää aiemmin. Vihreiden ja vasemmistoliiton koulutuspoliittiset ohjelmat ilmestyivät marraskuussa 2018. Ja kas, ne ovat lähes identtiset”, Pulkkinen manailee johdattelevasti.

Marja Pulkkinen: Vihreiden vastahistoria. Into 2019.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt